No niin, seuraavan osan aika taas :D Jos haluatte niin pyytäkää vain, niin voin tulla ilmoittamaan uudesta osasta (esim cboxiin...) jos haluatte. Ja toivottavasti täällä Etelä-Suomessakin nyt se lumi pysyy... Ainakin simssissä on jouluista :D Sitten, sen enempiä turisematta:
***
21.12 tiistai
Kaikki jatkui kaiken järjen mukaan normaalisti, aivan niin kuin Juho oli pyytänytkin. Mutta tapa, jolla Rasmus aina silloin tällöin puhuessaan vaikka tuuppasi häntä olkapäästä, koski jotenkin… Vaikka Juhoa häiritsi, kukaan muu ei näyttänyt huomaavan. Oliko niin ollut aina ennenkin vai? Oliko Juho ollut ihan sokea?
”No niin, hienoa, ja kun Niko osasi tehdä viime viikolla jo kerran läpi tehdyn tehtävän taululle näinkin hienosti, niin tuskin kenelläkään siihen on lisättävää…” Opettaja totesi sarkastisesti ja viittasi tyhjään tauluun.
”Lehtori Viistonen taas vauhdissa”, kääntyi onnettoman taululle joutujan kaveri kuiskaamaan taakseen.
Rasmus tuuppasi Juhoa ja tämä naurahti asiaan kuuluvalla tavalla, väkinäisesti tosin. Herkesi edes hetkeksi katselemasta tyhjästi ulkona avautuvaa maisemaa; kirkasta taivasta ja kimmeltävää lunta. ”No niin. Olette kaikki tässä matematiikan pienryhmässä, jotta oppisitte. Yrittäkää siis nyt edes. En ole varma, onko teillä päässä edes mitään mitä unohtaa joululomalla. Kerrataan vielä kerran tällaisen epäsäännöllisen kappaleen tilavuuden laskeminen…”
Rasmuksen ja Juhon suut avautuivat identtisesti hämmennyksestä ja epäuskosta, kun taululle nyt alkoi ilmestyä jotain.
”Siis ihan hepreaa!” todettiin viereisessä pöydässä. Juho nyökkäsi kommentille, ihan ajatuksissaan. Rasmus vilkaisi Juhoa sivusilmällä.
”Katso sinä nyt Niko erityisen tarkkaan. Ja ennen kuin ehdit valittaa, mitä sinä tästä muka hyödyt, niin kuvittelepa hätätilanne avaruusraketissa. Sinun pitäisi rakentaa uusi hiilidioksidin suodattaja epämääräisistä tarvikkeista. Silloin sinun pitää osata laskea niiden tilavuus! Ja tällä kaavalla sen teet. Kaikki pojathan täällä yhä haluavat astronauteiksi?” Yleistä huvittunutta naurua.
Juho ei enää edes reagoinut. Rasmus katseli häntä hetken ja päätti keskittyä sitten yrittämään kuunnella opetusta. Juho oli aivan muissa maailmoissa.
Entä jos kaikki olikin jotain suurta vitsiä? Jos viikon päästä kaikki vain nauraisivatkin hänelle, hän itse kenties mukana, ja sitten kaikki olisi taas niin kuin ennenkin? Voisiko Rasmus mennä niin pitkälle? Ehkä. Mutta sisältä vihloi pelkästään sellaista ajatellessakin. Miksi? Se todella olisi ainakin huono läppä mutta… oli tässä muutakin. Kai. Ei Juho tiennyt. Voisiko kaikki olla vain vitsiä?
”Juho perse penkistä nyt tai jäät jälkeen.” Juho hätkähti Rasmuksen käskevää ääntä.
Tosiaan, Juho oli ihan jäänyt ajatuksiinsa. Kaikki paikat olivat jo tyhjiä ja heille kahdelle oli melkein häpeä olla lähtemättä ensimmäisten joukossa heti kun tunti vain päättyi. ”Aa, sori, mä vaan…” Olin ajatuksissani, ihan tyystin. Ajattelin sua ja tätä kaikkea, onko tää vitsiä vaan vai…
”Ai? Päiväunelmia jostain kullasta, musta?” Rasmus uteli niin hiljaisella äänellä, että taatusti Juho vain kuuli. Vitsikkäällä ja keimailevalla äänensävyllä, ihan tahallaan kiusatakseen.
Kaksikkoa odottamaan jäänyt kaveri raapi päätään ymmällään, kun Juho yhtäkkiä läimäisi Rasmusta takaraivoon. ”Ookei… Jos me vain mentäisiin?” hän ehdotti. Hän ehti kuitenkin hädin tuskin lauseensa loppuun, kun Rasmus tönäistiin häntä vasten.
”No höh, mikä sille tuli?” kaveri pyörähti ympäri vielä enemmän hämillään, kun Juho pyyhälsi sanaakaan sanomatta pois paikalta selvitettyään tiensä esteen ohi.
Rasmus kokosi nopeasti itsensä. ”Kuukautiset, kuka tietää”, hän mietti ääneen. Mutta vaati paljon pystyä jatkamaan roolissa, Rasmus oli melkein säikähtänyt Juhon reaktiota. ”Ääliö” hän oli kuullut tämän sähähtävän lähtiessään.
”No…Niin, kuka tietää”, kaveri toisti, kun ei muuta keksinyt.
***
Siiri katseli lannistuneena tyhjää pöytää. Mikaelia ei ollut näkynyt koko päivänä ja oli sentään se viimeinen päivä ennen joulujuhlaa. Viimeinen mahdollisuus sujauttaa naulakkoon takinhihaan kortti nimettömänä… Niin kuin kaikkina mahdollisina muinakin juhlapäivinä. Nyt kyseinen vaivalla ja rakkaudella tehty kortti rypistyi vain hänen kädessään.
”Siiri mihin sä taas eksyit? Meidän piti mennä syömään puuroa! Ei ruokavälkkä loputtomiin kestä ja sä halusit kiertää tätä ennen koko koulun. Ei siellä mitään hienoja koristeita edes ollut.” Ei. Eikä Mikaelia, sen takia Siiri alun perin halusi kierrokselle lähteä. Nytkin, vaikka kaksikon matka vei kohti ruokalaa, oli se vain Siirille toisarvoinen päämäärä. Kaikki jäi Mikaelin taakse.
Nyt joka tapauksessa Oonan kutsu säikäytti Siirin niin, että tyttö rypisti vahingossa korttia lisää. Siiri oikoi sitä vaivihkaa, kyyneleet kihosivat silmiin väkipakolla eikä Siiri tiennyt oikein edes miksi.
”Sori, mä vaan ajattelen ihan joulua koko ajan…” Oona tuhahti, kun Siiri lopulta viitsi huomioida hänet. ”No hienoa. Odota vaan pari päivää vielä, ettet kävele päin seiniä täällä. Ja nyt ruokala on jo ihan täynnä."
”Miten niin, on siellä tilaa…” Siiri yritti, mutta huonoin tuloksin. Ei ollut tilaa eikä Oonallakaan enää kärsivällisyyttä.
”Niin, oli vartti sitten. Mutta nyt meillä ei ole enää aikaa odottaa saati syödä.”
”O-olen pahoillani…” Siiri totesi surkeana. Kyllä hän tiesi, että Mikael vei ison osan hänen elämästään nykyään. Mutta kohta kaverikin huomaisi jotain tätä menoa… Oona oli tosin Siirin vastakohta, tuskinpa vaan. Oona ei huomaisi mitään.
”Noh, kyllä me johonkin mahdutaan, tule.”
Siirin katse viipyi vielä toiveikkaana pöydässä, kuin Mikael voisi vain yhtäkkiä ilmestyä siihen.
”Siiri! Mihin sä joutuisit ilman mua? Tule!” Siiri kiskottiin liikkeelle kädestä pitäen. Niin, tosiaan. Mihin Siiri joutuisi; katuojaan ja kävelisi päin niitä seiniä, ei ehtisi yhdellekään tunnille. Juuri siksi Siiri oli Oonan kanssa vielä ystävä. Hidastivat ja hoputtivat toisiaan tarpeen tullen.
Mutta ujo Siiri ei luottanut keneenkään niin paljon, että olisi jakanut Mikaelin.
***
”Jaahas", Jani aloitti musitettuaan vielä ottaa ylös viimeisen tunnin läsnäolijat tunnin lopulla, "tänään on vielä vähemmän porukkaa kuin eilen. Kato käy kaikilla tunneilla, niinhän?” Luokka oli hiljainen. ”Hyvä on. Minusta tuntuu, että voitaisiin tänään lopettaa aikaisemmin. Tehän kaikki pääsette koulusta nyt?”
Takarivistä kuului helpottuneita henkäyksiä. ”Vau! Ehditään mukaan salin joulukoristeluun sittenkin…” Vaaleahiuksinen hihkui. Aina kaikkein innokkain. Elisenkin täytyi hymyillä. Olisihan sitä mukava päästä ajoissa kotiin… Mutta toisaalta, tuntui niin älyttömän käsittämättömän ahdistavan tyhjältä. Eikä hän saanut sitä hymyä kasvoiltaan poiskaan.
”Älkää vielä mihinkään rynnätkö. Minulla on yllätys teille, taidatte kuitenkin olla ne kovimmat panostajat tässä ryhmässä, kun nytkin olette kiltisti täällä.” Jani puhui kaikista, mutta katsoi Eliseä. Elise kääntyi kiinnostuneena kuuntelemaan takarivissä käytävää keskustelua, mutta ajatteli jotain muuta.
Minkä Elise sille voi, että oli Janin takia – tai ansiosta – muuttunut kaikkein innokkaimmaksi ranskan opiskelijaksi. Takarivissä välillä kuiskailtiin, kun Elise oli aina käsi pystyssä siinä eturivin paikallaan… Mutta luulivat häntä vain hikeksi. Ei kai Elise niin ilmeinen voinut muuten olla?
Elise seurasi haikeasti hymyillen, kuinka Jani kiersi jakamassa jotain joulukarkkeja. Tuli viimeiseksi hänen kohdalleen. Elise yritti käyttäytyä tavallisesti, mutta hän kosketti Janin kättä karkkia ottaessaan ehkä enemmän kuin oli tarpeellista… Elise ei uskaltanut katsoa ylöspäin. Hän jopa haistoi Janin, ihana makea tuoksu. Niin lähellä se oli. Sydän hyppi kärrynpyöriä koko ajan.
”Salut tout. Bon Noel!” Jani toivotti.
”Salut! Toi aussi!”
”Salut…”
”Heippa ja joo hyvät joulut.”
Elise yritti olla viivyttelemättä… Mutta…
”Elise, etkö olekaan lähdössä muiden mukaan? Onko kaikki hyvin?” Elise hätkähti paikoillaan. Hän oli sivusilmällä katsonut, kuinka Jani pyyhki taulun. Odottanut vain jotain. Mitä? Ja nyt Janikin oli huomannut, että Elise käyttäytyi jotenkin eri lailla, sen täytyi näkyä… Voi ei.
”Olen tietenkin, anteeksi…” Elise riensi pois, pyyhki silmäkulmaansa. Mokoma alkoi kostua ja näkö sumentua. Viimeinen kerta… Tässä luokassa Janin kanssa. Sitten Jani olisi poissa ikuisiksi ajoiksi. Kukaan muu ei todennäköisesti edes muistaisi, että Jani todella oli vain sijainen. Kohauttaisivat olkiaan, kun vakiopettaja palaisi... Mutta Elise ei voinut muuta ajatella.
”Elise odota.” Se oli lempeä kehotus. Elise oli jo alkanut harppoa kohti ovea niin kiireisin askelin, että melkein sotkeutui omiin jalkoihinsa. Mutta Janin äänen kuullessaan Elise pysähtyi kuin seinään. Kylmät väreet juoksivat pitkin selkää, hengitys salpaantui. Mitä, voisiko…?
”Odota hetki”, Jani totesi hymyillen Elisen kysyvälle ilmeelle. Elise tunsi näyttävänsä idiootilta, tyhjä ilme ja avonainen suu… mutta ei hän voinut sille mitään. Kaikki ne kerrat kun Elise oli kuvitellut lapsellisesti, kuinka he paljastaisivat tunteensa toisilleen, olisivat onnellisia happily ever after… Näkikö hän vain unta? Sydän keräsi varovasti ja odottavaisesti lyönneille tempoa.
Sitten Elise havahtui. Mitä Jani katsoi? Kelloako? Miksi? Kohta se olisi tasan kaksi, silloin tunti vasta oikeasti loppuisi.
Sitten kellon viisarit liikkuivat ja jossain soi kello tunnin loppumisen merkiksi. Elise odotti kädet täristen ja sydän hakaten, kun Jani kääntyi ympäri. Se ainainen ihana hymynsä kasvoillaan.
”Työsopimukseni päättyi tähän. En ole enää opettajasi.”
Elise syöksähti Janin syliin ennen kuin itsekään tajusi mitä teki. Kuin joku olisi päästänyt hänet vapaaksi. Jani kietoi hellästi kätensä tytön ympärille, vaikka olikin vähän yllättynyt sellaisesta yllätyshyökkäyksestä.
”Sä olet paras opettaja joka mulla on ikinä ollut”, Elise tokaisi ensimmäiseksi. Tukkoisella äänellä, olivat nyt kaikki tunteet pinnassa. Kaikki vapaana. Kädet tärisivät, kun jännitys purkautui ja sydämen jumputuskin laimeni.
”Nooh… En tiedä siitä opettajapuolesta. Ainakin olet ollut merkittävän innokas ranskan tunneilla syksyllä, verrattuna aikaisempiin kurssinumeroihisi.”
Jani liikkui hieman puhuessaan pois ikkunan ääreltä. Elise ei huomannut sitä eikä mitään muutakaan. Vain sen, että Jani piteli häntä ja että hän haluaisi jäädä siihen loppuelämäkseen. Puristamaan lämmintä pehmeän villapaidan peittämää selkää.
”Tiedätkö”, Jani aloitti rykäisten kun vihdoin irrottautui punastelevasta Elisestä, ”ei tämän tarvitse olla mikään viimeinen tapaaminen. Jos siis vain haluat”, Jani lopetti tunnustellen. Mentiin vähän harmaalla alueella. He olivat yhä koulussa, hänen opetusluokassaan jos entisessäkin.
”Tietty! Tai siis, olisi tosi mukava tavata vielä. Ja mä täytän kahdeksantoista parin kuukauden päästä.” Elise sai jostain takaisin intonsa ja rohkeutensa. Meni ehkä vähän yli, mutta nyt häntä ei häirinnyt mikään. Hän potkaisisi sitten itseään henkisesti myöhemmin.
Jani naurahti tytön viimeiselle kommentille. ”Oletkin aina ollut niin nokkela suustasi. Mutta nyt sinun olisi parempi mennä. Numeroni saat koulun opintovihkosta.” Elise nyökkäili pää pilvissä.
Elise hätkähti kokonaan hereille vasta, kun ovea avatessa vastassa seisoi Liina. He eivät muuten olleet koulussa kavereita, mutta kävelivät samaa matkaa kotiin. ”Oho! Tai siis, seisoitko siinä pitkään?” Elise kysyi varovasti, yritti tasoittaa säikähdystään. Sydän hakkasi nyt aivan muusta syystä. Oliko Liina nähnyt tai kuullut jotain?
”En, muistin vaan yhtäkkiä ja palasin kertomaan, että mä siis jään tänään pidemmäksi aikaa koululle. Sun ei tarvitse siis oottaa mua turhaan kävelyseuraksi.”
”Koristelemaan salia katsos…” Elise ei enää kuunnellut Liinaa. Hän kertasi päässään luokassa käytyä keskustelua Janin kanssa. Pisin kahdenkeskeisistä, kuinka ihanaa… Ja Jani halusi vielä tavata häntä! Älä nyt kuitenkaan innostu tyttö liikaa, ehkä jos te tutustutte niin siitä ei tulekaan mitään… Mistä mitään? Voisivatko he olla oikeasti yhdessä?! Uiih!
”Elise kuunteletko sä? Miksi sulla kesti niin pitkään edes ja miksi sä kävelet melkein päin pöytiä?” Elise ravisteli itseään ja kiirehti kummastelevan Liinan perään. Pyrki rauhoittumaan, vaikka teki mieli kulkea nauraen ja laulaen, rinnassa sykki ilo.
***
Yksi päivän parhaita hetkiä Kiialle, vaan ei kovin monelle muulle. Roskien vienti. Kaikki, mikä tahansa, mitä sai tehdä yhdessä kahdestaan Eeron kanssa riitti piristämään Kiiaa. Olihan Kiia tänäänkin joutunut ensin viettämään taas pitkän ja yksinäisen päivän koulussa, jolloin kaikki puheet joulusta sekä piristivät että ahdistivat. Pitäisi vain yrittää nauttia niin pitkään kun voi… Nytkin Kiia käveli vielä kerran aivan kiinni Eeroon, jotta sai olla lähellä… Mutta sitten Eero syöksähtikin yllättäen eteenpäin ahtaassa eteisessä.
"Tuoksuu hyvältä. Mitä olet laittanut, äiti?” Eero uteli suurin sanojaan korostavin elein. Emma hymähti. ”Miltä näyttää. Kaupan valmispihvejä. Tulkaa syömään kunhan olette riisuutuneet. Siitä puheen ollen, laittakaa kunnolla vaatetta kun menette ulos kun teillä kerran on mitä päälle laittaa.” Lapset painoivat päänsä hetkeksi ja vaikenivat sitten siihen asti, kunnes pääsivät pöytään. Äiti oli selvästi taas äkäinen, tai ennemminkin ahdistunut kuten hetken päästä selvisi.
”Lapset, olen pahoillani mutta minun täytyy olla töissä myös aattona. Yritin kyllä vaihtaa vuoroa, mutta ainoa vaihtoehto töihin menemiselle olisi perua se ja siihen ei ole nyt varaa. Olen todella pahoillani…” Kiia ja Eero katsoivat toisiaan ja painoivat katseensa hetkeksi. Voi ei… Nyt raha tuli jo heidän perheensä ja joulun väliin.
Kiia veti henkeä ja aloitti rohkeasti: ”Mutta ollaan me kaksi kuitenkin täällä, niinhän Eero? (ihanaa pelkästään sanoa sen nimi…) Kyllä me pärjätään.”
”Ja Hanna.”
”…ja Hanna. (voi kirous nyt, nooh…) Mutta ollaan kuitenkin yhdessä, niin kuin aina ennenkin? Ei jouluun rahaa tarvitse.” Kiia vakuutti.
”Itse asiassa…” Kiia kylmäsi sävy, jolla Eero aloitti.
”Älä nyt tolta näytä”, Eero tokaisi Kiialle hymyillen. Kiia käänsi katseensa.
”Kyllä me ollaan joulu yhdessä. Mutta puhun ajasta sen jälkeen… Mä en ainakaan ole kohta enää tätä taloutta rasittamassa. Mä muutan Hannan kanssa yhteen ennen uutta vuotta.”
Kuin joku olisi tönäissyt kalliolta kylmään veteen. Kiian sisällä humisi ja jumputti tyhjästi. Kädet puutuivat, kylmä painava lyijy valui sisuksiin. Ei, ei ole totta, ei voi tapahtua…
”…kun Hannakin on niin mukava. Olen iloinen puolestasi! Kerro vielä, missä se asunto oli? Että voimme Kiian kanssa tulla yllätysvisiiteille, tietenkin.” Emma innostui heti. Toisaalta oli haikeaa päästää lapsi pois, toisaalta, oli jo aikakin. Vaikka nykyään oli yleistä, että lapset asuivat kotona parikymppiseksi.
”Kiia, mikä sulle tuli? Onko kaikki okei?” Ei ollut. Mikään ei ollut enää okei.
”Mikä ihme sille tytölle taas tuli?” Emma huolestui, kun Kiia nousi mitään sanomatta pöydästä ja vain asteli huoneeseensa, sulki oven nätisti ja äänettömästi perässä. Pieni klik vain kuului ja sitten ei enää mitään.
”Pitäisikö minun…”
”Äiti, rauhoitu. Odotetaan hetki rauhassa, Kiia haluaa jostain syystä olla yksin. Et ole huono äiti vaikka et heti menisikään paasaamaan”, Eero selosti. Vilkaisi tosin itsekin pari kertaa kulmat kurtussa suljettua ovea. Sana ”taas” oli sopinut oikein hyvin väliin, Kiia tosiaan käyttäytyi nykyään vähän kummallisesti. Myöhäisteini-ikä?
Emma kuitenkin myöntyi Eeron ehdotukseen.
Kiia saapuikin pian takaisin ruokapöytään.
”Aijai, töykeää nousta kesken pöydästä. Mikä oli niin tärkeää? Soitto ihastukselta?” Eero yritti keventää kireäksi jäänyttä tunnelmaa muka toruen.
”Ehhehei nyt sentään…” Kiia takelteli epävarmasti hymyillen. Ei hänellä mitään ihastuksia, edes ystäviä, ollut. Huonostipa onnistui häneltä matalan profiilin pitäminen. Mutta kun Eero… Pois.
”Hymyilisit useammin, näytät nätiltä silloin”, Eero vielä kehaisi osoittaen Kiia haarukalla.
Ja Kiia hymyili, parhaansa mukaan, vaikka sisuskaluja viilsi koko ajan taas pahemmin. Sentään enää ei kihonnut kyyneleitä silmiin, ne olivat hänet alun alkaenkin ajaneet pöydästä. Mutta ei… Kiia oli pitänyt sitä matalaa profiilia juuri sen takia, että uskoi kaiken jotenkin voivan jatkua ikuisuuksiin näin, olivathan vuodet jo vierähtäneet hyvin sillä tavalla. Hän saisi olla aina Eeron lähellä, piilotella sitä ylikiintymystään loputtomiin. Ylikiintymys, siksi Kiia sitä kutsui. Ei hän nyt veljeään rakastanut sillä tavalla, ei suinkaan, ei ei ei. Eero vain oli ainoa asia hänen elämässään joka jotain merkitsi.
Mutta nyt. Eero lähtisi pois, eikä Kiia tiennyt mitä tehdä. Antaako vain asian kuihtua, jos hänen tunteensa vain todella voisivat kuihtua pois ajan kanssa? Vai eikö hän kestäisi? Kylmäsi ja ahdisti nyt pelkkä ajatuskin tulevaisuudesta ilman Eeroa. Pitäisikö jotain tehdä, kertoa? Ei, Kiia ei tiennyt yhtään…
***
”Niin kuinka paljon halusit vielä niitä porkkanoita? Aiotko tehdä porkkanalaatikkoa oikeasti niin, että sitä riittää ensi vuodeksikin? Sinun pitää tehdä minulle lista, en muista kaikkea tuota kuitenkaan enää kaupassa.”
”Ei sinun tarvitsekaan! Minä tulen mukaan, ostokset me voimme vielä tehdä yhdessä niinhän?” Heikki huokaisi nolona Tessan muistutukselle.
”Olen tosissani pahoillani, etten voi olla auttamassa itse ruoanlaitossa.”
”Ei se mitään”, Tessa kiirehti vakuuttamaan. Joutui puremaan huultaan lyhyesti, kun sanat tuntuivat valheelta. Heikistä tuntui kuitenkin jo valmiiksi pahalta, turha mennä vielä lisää sitä pahentamaan… Ei Heikki sille oikeasti mitään voinut. ”Ja onhan Arttu täällä apuna niin kuin sanoit”, Tessa vielä lisäsi.
Molemmat hiljenivät. Arttuko auttaisi vapaaehtoisesti, ja pyh. Sen molemmat tiesivät.
”Saisi se poika muuten tulla syömään, kun olet kerran vaivalla laittanut lämpimän päivällisen meille kaikille. Arttu!” Heikki herkesi huutelemaan. Tessa sävähti kovaa ääntä, mutta Heikin ilme ei pehmennyt. ”Poika tulee kun haluaa, ehkä sillä ei ole nälkä vielä… Ruoan voi aina lämmittää”, Tessa yritti sanomalla pehmeästi.
”Ei! Kyllä Arttu saisi alkaa jo kunnioittamaan sinua enemmän. Ei tämmöinen peli vetele”, Heikki ei kuitenkaan rauhoittunut. Tessa jatkoi hämillään syömistä ja tuijotti tiiviisti lautastaan. Hän ei yhtään pitänyt sellaisesta huutamisesta tai maltin menettämisestä, tuli turvaton olo. ”Ei se mitään, Heikki. Todella. Kyllä Artullakin on vielä vaikeaa ja se menee ohi. Saattaa se ikäkin vielä liittyä…” Tessa teki kuitenkin kaikkensa, niin paljon kuin uskalsi. Lopulta Heikki hiljeni puhkuttuaan tarpeeksi. Hän ei keksinyt mitään järkevää lisättäväksi.
”Taidat olla oikeassa Tessa… No mutta. Piristyhän vähän.” Artun ilme koveni. Ruokapöydästä kuului naurua.
”Älä viitsi, Heikki! Tunnen itseni ihan lapseksi.” Tessa potki, tai ennemmin tuuppi jaloillaan pöydän alla kevyesti vielä pari kertaa takaisin. Mutta viime kerrasta oli liian paljon aikaa. Heikin virnuilu tarttui vielä kerran Tessaan ja molemmat nauroivat. Etenkin Tessan kirkkaan ja vilpittömän naurun sointu säilyi ilmassa pitkään.
”Kiitos.”
***
Njoh, tämmöinen tällä kertaa ^^ Vähän alkoi photari hyppiä nenille, pahoittelen, jos kaikki kuvat eivät näy kunnolla... Mutta juonen kannalta alkaa olla suhteellisen suorat kuviot ainakin kunkin tilanteesta, toivottavasti. Kiitos taas kommenteista edelliseen osaan! Ja lisää tänne :D
maassa nyt rauha
Kommentit