19.12 sunnuntai
”Kello on jo yli kahdeksan. Missä se viipyy…” Siiri uhrasi kellon vilkaisemiselle vain silmänräpäyksen aikaa ja jatkoi sitten silmä kovana ulos tuijottamista. Ettei hän menettäisi hetkeäkään.
”Olihan se varmasti sunnuntai iltaisin? Se joku harrastus?” Siiri alkoi kerrata mielessään. Kyllä, täytyi olla. Oli hän niin hyvin painanut aikataulun mieleen. Milloin oli harrastuksia, milloin koulu alkoi ja loppui… Sitten Siiri hypähti nähdessään tutun hahmon.
Siiri ahmi silmillään näkyä. Pimeässä liikkuva hahmo. Mikael. Sydän hakkasi ja tyhjä hymy kohosi kasvoille. No nyt oli ihan satumaista.”Ja sitten tien yli kotiin…” Siiri hengitti seuraavan kerran kunnolla vasta, kun pimeyteen valoa luova ovi meni kiinni ja Mikael katosi sen taakse. Siiri oli todella onnekas, kun Mikael jopa asui naapurissa ja he kävivät samaa ylä-astetta.
”Isosisko sanoo tämän olevan ajanhukkaa, että jotain pitäisi tehdä.”
”Mutta onko pakko, kun pelkästään tämä tekee niin onnelliseksi? Ei minkään tarvitse muuttua.” Siiri kihersi vielä ääneen ja leijui sitten pois ikkunansa ääreltä.
***
Emma huokaisi syvään ja hieroi väsyneenä ohimoaan. Oli karua katsella niin tyhjää huonetta. Muutto oli osunut oikein huonoon väliin… Tai siis töistä irtisanominen. Tai molemmat. Joka tapauksessa, tästä joulusta tulisi vaisu. Joulun jälkeen olisi aikaa aloittaa puhtaalta pöydältä, ei vielä jouduttaisi sossun luukulle. Mutta lähelle oltiin päästy vuoden lähetessä loppuaan.
Emma ei niinkään huolehtinut itsestään. Lapset häntä huolettivat. Olivat aina olleet ymmärtäväisiä ja ahkeria, Eerolla oli hyvä työ- ja opiskelupaikka ja Kiiakin olisi kunnianhimoinen päästessään keväällä ylioppilaaksi, mutta tämä oli pohjanoteeraus Emman osalta. Hän korjaisi kaiken joulun jälkeen.
”Vau, teillä on jopa joulukoristeita! Meillä ei ikinä puhuta muusta kuin rahasta ja siitä, ettei sitä ole. Joulu on melkein kirosana.” Eero puristi Hannan olkaa lohduttavasti. Hanna oli vielä köyhemmistä oloista kuin hän itse, nyt vasta äidin menetettyä työnsä Eerokin oli saanut jotain esimakua siitä. Ikävä kyllä.
”Mä lupaan, että me hankitaan vielä oma asunto ja mä saan sen ylennyksen. Joku päivä mä voin ostaa sulle mitä sä kaupassa osoitatkin eikä tarvitse aina miettiä, riittääkö raha. Saat laittaa joulunakin niin paljon joulukoristeita kuin ikinä mielit.” Hanna hymyili vaisusti. ”Sä riität mulle. Mä en tarvitse mitään muuta.”
Niin kovasti kuin Hanna yrittikin kuulostaa vilpittömältä, hänen äänestään kuulsi katkeruus. Eerokin tiesi sen. Mutta nyt ei auttanut muuta kuin unelmoida paremmasta ja tehdä parhaansa. Mitään ei tippuisi noin vain taivaalta, toiveet eivät toteudu itsestään. Eero puristi Hannan kylmää kättä tiukemmin. Pelkällä ilolla ei voisi elää.
”Kiia mitä sä taas lorvailet siellä ovella?” Kiia säikähti isoveljensä tiukkaa ääntä. Aivan kuin hän olisi tehnyt jotain väärääkin. Totta, Kiia oli lorvaillut, katsellut ja kuunnellut, mutta… ”Mä vaan…Mä…” Kiia painoi katseensa. Hän kuulosti ihan typerykseltä heidän edessään. ”Eikö sulla ole mitään järkevää tekemistä?” Hanna vain katseli, ilmeettömänä ja yhtä nättinä nukkena kuin ennenkin, ja antoi Eeron puhua. Kiia mumisi jotain epämääräistä ja vetäytyi sitten huoneeseensa.
”Mä vaikka luen jotain… Kunhan vain saa jotain muuta ajateltavaa”, Kiia hoki itselleen ääneen. Sillä tavalla olo helpottuisi, ei tuntuisi niin ulkopuoliselta ja ahdistuneelta.
Mutta mitä ne tekevät siellä kun nauravat noin… Kiia veti värisevästi henkeä ja vajosi hetkeksi alas, puristi kättään kasvojaan vasten kuin yrittäen sillä tavalla pitää kaiken pintaan pyrkivän sisällään. Sitten Kiia veti syvään henkeä nenän kautta ja totesi itselleen: ”Okei. Se siitä tällä kertaa. Kirja. Ota kirja Kiia.”
”Muovikuusta kyllä kehutaan, mutta kukaan ei edes huomannut kukkia, jotka sain kaverilta lahjaksi ja laitoin pöydälle…” Kiiasta tuntui niin loukatulta. Lähestyvä joulu sai tunteet nousemaan pintaan, joulunhan pitäisi olla yhdessä olemisen ja välittämisen juhla. Ja Kiia ei saa edes sen yhden henkilön huomiota kiinnitettyä…
***
”Miten voi olla tavaroita näin monessa eri paikassa, saa ympäri huonetta pyöriä… Kirottu turha tulostin, sen pitäisi olla jo roskalavalla. Ja minun nukkumassa.”
”Tämä lehti, mihin minä sitä alun perin tarvitsinkaan… Ai niin. Se artikkeli. Hoidin sen heti perjantaina koulun jälkeen. Tietenkin. Ranskan läksy.” Elisen kasvoille nousi väsymyksestä ja turhautumisesta huolimatta hymy siitä ajatuksesta. Ainakin hän oli nyt varmasti tehnyt ranskan läksyt, ei unohtanut hajamieliseen tapaansa. Läksyt vähenivät muutenkin kohti lomaa.
”Onko mulla nyt kaikki mukana?” Elise mumisi itsekseen ääneen. ”Tai siis, lähinnä kamat ranskan tuntia varten. Siellä ei saa mikään olla unohtunut, muuten tekisin itsestäni ihan hölmön Janin silmissä…”
”Elise! Mitä sinä vielä rymyät, eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?!” Elise hypähti ja oli kävellä koululaukkunsa päälle.
”Joo joo, ihan kohta!”
”Noin sanoit vartti sitten, mitä oikein teet siellä?”
Elise ei vaivautunut enää vastaamaan äidilleen. Huolehti muutenkin kuin lapsesta, Elise täyttäisi kuitenkin 18 jo parin kuukauden päästä.
”Mutta vartti? Äiti on oikeassa, tästä on tullut pakkomielle…” Elise huokaisi ja pudisti päätään. Hän odotti jokaista ranskan tuntia yhtä lailla kauhulla ja innolla. Jokainen tunti oli suoritus, jotta näyttäisi hyvältä eikä tekisi virheitä… Ja sitten sai olla Janin kanssa. Nyt vasta lukion toisena syksynä Elise oli innostunut ranskasta ja Jani oli siihen syy. Jani oli tullut kouluun syksyllä. Jani Jani Jani.
”Kyllä se tästä. Pystyt siihen. Niin kuin aina ennenkin.” Elise huokaisi vielä syvään. Sitten alkaisi joululoma… Elise värähti ajatusta ja työnsi sen pois. Pitäisi nyt vielä ensin nauttia täysin viimeisistä ranskan tunneista, kun saisi olla Janin kanssa.
Mutta oikeasti, Jani oli syy siihen, että ensimmäistä kertaa elämässään Elise olisi halunnut koulun jatkuvan ikuisuuksiin. Joulukoristeidenkin laittaminen oli nostanut palan kurkkuun. Nytkin otti sydämestä.
***
Arttu puuskahti ja lopetti yrityksen keskittyä. Typerykset. Seisoivat ihan pään päällä ja luulivat, ettei hän kuulisi. Hänen isänsä ja Tessa.
”Mutta…” Tessa takelteli hetken. Hänen sisällään kupli, mutta puna nousi kasvoille jo pelkästä huutamisen ajatuksesta. Ei, hän ei ollut sellainen. Tämäkin voitaisiin selvittää puhumalla. Hän puristi lopulta vain kätensä nyrkkiin hetkeksi, mutta Heikki ei näyttänyt huomaavan tätä hiljaista vastalausetta.
”Tämä olisi meidän ensimmäinen joulu yhdessä. Pitääkö sinun oikeasti lähteä?” Tessa kysyi mahdollisimman tiukasti, intti vielä. Mutta ei hän oikeasti kuulostanut tarpeeksi loukkaantuneelta, sen näki Heikin ilmeestä.
”Tessa rakas. Palaisin iltana ennen aattoa, se on vain yhden yön keikka. Me tulemme viettämään joulun yhdessä, ei hätää.” Tessa puri harmistuneena huultaan. Heikki kuulosti niin ystävälliseltä ja sai pikaisen työmatkan kuulostamaan harmittomalta, ei Heikki tahallaan lähtisi. Mutta jos nyt kerrankin saisi mielipiteensä sanottua, voi jos jostain voisi saada uskallusta…
”Mutta…Mutta jouluun valmistautuminen on myös osa joulua. Meidän piti laittaa yhdessä ruokaa aatonaattona ja kaikkea…” Heikki hymyili surumielisesti. ”Olen todella pahoillani. Mutta onhan Arttu täällä apuna. Kyllä sinä pärjäät, tiedän miten tehokas olet.”
Hymy karkasi Tessan kasvoille ennen kuin nainen ehti estää itseään. Heikki taisi olla oikeassa. ”Ei tämä maailmanloppu ole. Aatto kuitenkin yhdessä, niinhän Heikki lupasi.” Tessa nyökkäsi ensin varovasti ja sitten vielä uudestaan. ”Hyvä on. Kyllä se käy. Kiitos kun kerroit.” Oli sitäkin tapahtunut, että Heikki oli vain lähtenyt antamatta varoitusaikaa. Ei Heikki sitä tahallaan tehnyt, Tessa tiesi itsekin olevansa niin vaisu, ettei hänen todellisia tunteitaan kukaan tiennyt. Mutta onneksi hän oli tavannut Heikin, niin kiltin miehen kanssa oli hyvä harjoitella.
Mutta oli Tessa vieläkin liian hiljainen ja tahdoton. Usein hän sai lähteä pettyneenä tällaisista keskusteluista. ”Mutta Heikki menetti vaimonsa vasta pari vuotta sitten, kyllä sitä vielä voi olla vähän ylikiltti…” Sitä tekosyytä Tessa oli käyttänyt koko kuluneen vuoden. Hän halusi saada kovasti tämän suhteen ja talon toimimaan. Kuitenkin häntä harmitti jokaisen tällaisen hiljaisen riidan jälkeen enemmän. ”Arttu apuna. Sen kun näkisi.” Sekin vielä. Artun käytökselle Tessa ei löytynyt enää tekosyitä.
”Sinun pitäisi olla nukkumassa. Muuten myöhästyt taas aamun tunneilta.” Tessa nielaisi tottuneesti tämänkin lauseen uhkaavamman lopun: ”tai muuten et saa kohta lukiota päätökseen.” Arttu kävi lukiota jo neljään vuoteen, ei ollut varaa lusmuilla. Mutta sitä juuri Arttu teki eikä sen enempää Heikki raivoamalla kuin Tessa ystävällisillä kehotuksillaan saanut muutosta aikaan. Tessa oli Artun kohdalla päätynyt tulokseen, että Arttu oli vain yksinkertaisesti huonokäytöksinen poika. Nytkään ei edes vastannut.
Tessa puristi kätensä nyrkkiin ja veti syvään henkeä. Tukahdutti siten ilkeimmät sanat, pakottautui rauhoittumaan, ettei tekisi mitään, mikä voisi pahoittaa toisen mielen tai mitä hän jäisi itse katumaan ja sanoi sitten hiljaa: ”Ajattele, alle viikko enää. Sitten tulee joulu. Kyllä sinä sen verran jaksat panostaa, niinhän?” Ei vastausta. Tessa saattoi tosin nähdä, kuinka Artun suupielet nykivät. Koetteli hänen kärsivällisyyttään tahallaan. Tai sitten Tessa alkoi nähdä mitä halusi. Joka tapauksessa, Arttu näytti enemmin siltä, kuin aikoisi jatkaa sitä mitä tekikin. Alkoi kirjoittaa jotain näppäimistöllä.
”Pitääkö tulla sinne?” Se kuulosti jo melkein sähähdykseltä. Tessa säikähti omaa ääntään niin, että lähti liikkeelle vasta vähän myöhässä.
Yhtäkkiä Arttu tönäisikin tuolin kauemmas ja viiletti sanaakaan sanomatta Tessan ohi. Tessa ihan yllättyi. ”Oho. On minulla sittenkin auktoriteettia!” Tessa tuuletti hetken mielessään. Edes jotain hyvää tähän iltaan.
***
”Ihan mahtavaa!”
”Vitun jees, kun sait muuttokamoja purettua tän verran.”
”Joo, kyllä nyt vikan kouluviikon alkamista pitää juhlia.”
Sivummalla yksi juhlija pudisti päätään ja mutisi sitten itsekseen niin, ettei kukaan muu kuullut: ”Totta kai. Etenkin niin, että maanantaina ei pääse kouluun muuta kuin ryömimällä.” Mutta täytyihän nyt silti kaikki mahdolliset juhlapaikat kiertää tänäkin viikonloppuna. Etenkin koittavan loman takia.
”Älä viitsi Rasse, mitä sä siihen jäädyit”, tummahiuksisen itsekseen mutisijan kaveri tokaisi kovaan ääneen pauhaavan musiikin yli. ”Sä näytät samalta kuin ennen viimesintä koeviikkoa. Pitää juhlia sitä, että selvittiin hengissä ekasta syksystä lukiossa! Kato nyt miten Leevikin sekoilee ton pullon kanssa”, vaaleahiuksinen nauroi itsekseen.
Rasmus nykäisi käsivarresta Juhon lähemmäs niin, ettei tarvinnut huutaa. ”No mennään mekin hakemaan lisää ennen kuin loppuu. Toi Leevihän on menossa hakemaan taas uutta.” Juho virnisti tyytyväisenä siitä, että kaveri oli taas hengessä mukana. Mutta hänen vastauksensa oli kieltävä.
”Jos totta puhutaan, mun raja alkaa tulla vastaan. Itse asiassa olisi parempi majottua kylpyhuoneen lähelle vähäksi aikaa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Mä en tiedä enää kuinka paljon olen juonut…” Juhon sanoja painotti tapa, jolla hän vähän huojui seisoessaan. Rasmus kohotti kulmaansa huvittuneena. ”Ja meistä kun luullaan, että mä olen sitä huonoa seuraa.” Yhtä kaikki hän lähti Juhon perässä kauemmas.
”Vittu.” Juho horjahti portaita vasten ja Rasmus kääntyi ympäri huokaisten.
”Eikö pää kestä höyhensarjalainen!” joku huusi joukosta, pari muutakin vilkuili nauraen. ”Mä en tarvii apua”, Juho sähähti huitoen Rasmuksen kauemmas. Rasmus kohautti olkiaan ja asetti askeleensa seinää tukena käyttävän Juhon tahtiin. Käveli sopivan välimatkan päässä takana, jos Juho päättäisi taas menettää tasapainonsa. Rasmus epäili omaansakin eikä kaipaisi mitään ylimääräistä tönimistä.
”Helvetti tää on niin mun tuuria, tietenkin joku on majoittautunut lukitun oven taakse. Varmaan sammunut sinne.”
”Vai kuuletko sä? Kuuro!” Juho takoi ovea vielä hetken nyrkillään. Rasmus oli jäänyt turvallisen välimatkan päähän. ”Juho lopeta toi on naurettavaa.” Rasmus onnistui kääntämään äkäisen kaverinsa huomion itseensä. Selvänä hän olisi pari kertaa miettinyt ennen kuin olisi sanonut mitään.
”Ole sä nyt hiljaa”, Juho ärähti jo vähän sammaltaen, katseli sitten hetken Rasmusta. ”Äläkä seiso tolleen. Sä näytät äidiltä tai vähintään homolta.” Rasmuksen oli pakko nauraa ääneen. ”Ai? Ihmisten pitäisi seisoakin nyt sun mielen mukaan?” Juho mutristi huuliaan Rasmuksen virnuilulle. ”Mä kohta…” Juho otti askeleen eteenpäin.
Rasmus otti silloin askeleen kauemmas. ”Hei, pysy ees hetki paikallas ja rauhoitu jo. Ehkä meidän pitäisi vain lähteä. Mä en ainakaan kanna sua kotiin tossa lumimyrskyssä jos päätät sammua kohta”, Rasmus maanitteli kärsivällisesti.
”Mua mitään kantaa tarvitse…” Juho puhisi itsekseen ja oli jo kääntymäisillään takaisin vessan oven puoleen. Musiikin pauhusta huolimatta Rasmus uskoi kuulleensa sanan ”ilonpilaaja”. Hänen kärsivällisyytensä alkoi palaa loppuun. Hän tiesi kyllä milloin oli parempi lopettaa. Juho taas oli itsepäinen kuin vanha pässi. Puskee päätään seinään vaikka ei saisi sitä oikeasti ikinä hajalle. Pitää vain näyttää, että pystyy siihen.
”Okei, mä raahaan sut pois. Kiität myöhemmin.”
”Sä muhun mitään koske.”
Juho horjahteli pois Rasmuksen ulottuvilta ja sotkeutui samalla jalkoihinsa. Hän tarrautui lähimpään mahdolliseen tukeen, Rasmuksen paidan rintamukseen. Rasmus ei saanut mitään varoitusta.
”Hitto Juho, ootko sä kunnossa?” Rasmus oli kuitenkin vielä sen verran selvillä vesillä, että sai koottua itsensä pystyyn jotenkuten. Juho taas jäi vain vaikeroimaan lattialle, mutta alkoi nauraa kuullessaan Rasmuksen sanat. Silloin Rasmuskin kiirehti vetämään kätensä pois aivan kasvoilta, kun oli varmistunut, ettei Juholta ollut mennyt taju. Kolahdus lattian kanssa oli ollut aika ilkeän kuuloinen. ”Äh, hemmetti, vaihda jo pois äitivaihteelta. Ei mun pää enää tästä enemmän voi sekaisin mennä, kolhu sinne tai tänne. Sä oot nätti kahdella silmäparilla.”
Rasmuksen suu jäi aavistuksen auki. Hän ei tiennyt olisiko pitänyt olla enemmän huolissaan siitä, että Juho käytti sanaa nätti vai siitä, että tämä näki asiat kahtena.
”Oikeesti. Ei kai mulla kasva mitään ylimäärästä naamasta? Sä näytät aaveen nähneeltä. Ja voisit laskea vähän vähemmän painoa mun alaruumiille. Kohta siellä on enemmän verenkiertoa kuin haluaisin”, Juho sanoi naurusta tyrskähdellen. Itsepäinen ärtymys vaihtui siihen, että kaikki vain naurattaa käsittämättömästi. Katsoi suoraan silmiin.
Juho oli sen verran pihalla, että jopa vastasi suudelmaan hetken, kuin jonkin kieron refleksin kautta. Huulet mukautuivat toisten liikkeisiin. Sitten hän havahtui tönimään Rasmuksen kauemmas kiireisin elein.
”Mitä hittoa?! Sä et just… Mitä…” Juho piteli kättään suunsa edessä kuin joku olisi juuri yrittänyt pakkosyöttää hänelle jotakin pilaantunutta. Silmät olivat levinneet epäuskosta. Rasmus sai rauhassa nousta paremmin ylös siitä asennosta, johon hänet oltiin tyrkätty. Olipas Juho ehtinyt pikaisesti kauemmas.
”Tota…” Rasmuksen sydän hakkasi. Ei hänen niin ollut tarkoitus tehdä. Hän tiesi kyllä välittävänsä Juhosta enemmän kuin pitäisi. Kun oli sellainen ilonpilaajakin, että yritti aina estää Juhoa vahingoittamasta itseään, kun oli kiva vetää Juho lähemmäs vaikka vain kovaäänisen musiikinkin tekosyyllä. Mutta ei sen pitänyt ihan näin tulla ilmi. Parempi yrittää tasoitella tilannetta: ”Mitä, etkö sä vitsiä ymmärrä? Mitä sä itekin sanoit just…”
Juho pudisti nopeasti päätään. ”Toi ei ollut mikään läppä”, hän totesi kolkolla äänellä.
Rasmuksen täytyi vetää kerran rauhallisesti henkeä. Okei, mitäs nyt? Paniikki nousi. Mitä hän voisi sanoa? Musiikin pauhu hukkui hänen oman hakkaavan sydämensä alle, korvissa kaikui.
”Okei, sori. Oli se mutta näköjään huono. Mutta lähdetään nyt ensin täältä. Selvitetään tää myöhemmin jos sä haluat inttää vielä. Pässi”, Rasmus kiirehti lisäämään loppuun yrittäen kuulostaa enemmän itseltään.
Juho oli kuitenkin jo rauhoittunut sen verran, että oli päässyt pystyyn. Hän näytti mietteliäältä. ”No joo”, kuului lopulta vastaus. Rasmus huokaisi helpottuneena, kun Juho ei nähnyt. Itse asiassa tämä taisi vältellä hänen katsettaan. Voi itku.
”Mutta mä todella toivon, ettet sä keksi enää mitään noin älytöntä. Ja totta vitussa oli huono läppä.” Koittavasta maanantaista tuli juuri kolme kertaa inhottavampi.
******
Mitäs piditte? Esittelyosassa on tarkoituskin parin asian jäädä vielä vähän auki, mutta ensi osassa saattaa tulla parikin ahaa elämystä. Osat todella ovat näin lyhyitä, mutta siksi saankin ne kaikki ulos ennen joulua. Kohtaus sieltä täältä kunkin elämästä aina yhden päivän ajalta, suunnilleen aikajärjestyksessä. Toivottavasti ei ole liian sekavaa... Mutta kommentoikaa ihmeessä! Loppuun vielä tällainen,
itsestään on löydettävä ihmisen vain rauha
Selitän kyllä parin osan päästä mistä on kyse, jos ei joku arvaa...
Kommentit