No niin, nyt on pari ekaa luukkua avattua joulukalenterista täälläkin, kunhan ne mokomat sai ensin pysymään seinällä :D Kaikillahan on edelleen joka vuosi ainakin se yksi kuva- ja suklaakalenteri? Ei minulle ainakaan joulunodotus ole mitään ilman niitä...
Ja huomatkaa, osat etenevät aikajärjestyksessä (=aamusta iltaan), henkilöiden osuudet eivät siis ole samassa järjestyksessä kuin edellisessä osassa. Ettei hämää...
***
20.12 maanantai
”Vittu mä inhoan näitä aamuranskan tunteja”, tummahiuksinen ärähti pöydän pintaa mulkoillen.
”Älä nyt hei! Eihän tää nyt ihan aamutunti ole, mulla oli yks tunti kuvista kun oli ihan pimeetä aamulla.”
”On tää mulle ihan aamu, mä herään tavallisesti yhdeltä.”
”Yhdeltä päivällä vai yöllä? On sitä jälkimmäistäkin käynyt mulle, etenkin nyt tokana vuonna.” Nyt tummahiuksinen hätkähti kummastuneena ja katsoi tummaihoisempaa kaveriaan pitkään.
Elise hädin tuskin rekisteröi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Tunti alkaisi kohta, Jania ei näkynyt. Jani ei ikinä tullut myöhässä tunnille… Elise alkoi jo huolestua.
Sitten… Elise mietti, tekikö hän sen tarkoituksella, käveli tavallista lähempää hänen istuinpaikkaansa. Luokka hiljeni käskemättäkin, Elise pidätti hengitystään ja varoi nostamasta kättään pamppailevan sydämensä päälle. Kuin mikäkin heikkohermoinen tytönhupakko.
”Teitähän on täällä ilahduttavan paljon. Aamun espanjan tunnilla oli vain kolmasosa paikalla, osa porukasta aikoo näköjään lähteä aikaisemmin joululomalle.” Pienestä luokasta kuului myöntävää hymähtelyä ja naurahduksia. Tuttu ilmiö.
”Rauhallisesti nyt vain Elise…” Mutta kädet tuntuivat kylmiltä ja nihkeiltä. Tämä oli toiseksi viimeinen tunti. Sitten tulisi joulu… Ja Janin sijaisuusaika loppuisi. Kuinka epäreilua! Vain yksi syyslukukausi! Elisellä oli vain yksi sellainen parempi kaveri koulussa, muut yhteisten kurssien kautta puolituttuja. Mutta Kaisakaan ei ollut saanut vielä kuulla, kuka oli pistänyt Elisen pään sekaisin sinä syksynä… Ei kukaan olisi uskonutkaan ja jos olisi uskonut, niin Eliseä olisi katsottu kieroon.
”Huomaan, että teitä ei opiskelu taida kiinnostaa. Kuunnellaanpas jotain tältä levyltä, saatte suomentaa sitten pätkiä. Jos siis muistan keskeyttää kappaletta ollenkaan. Täytyy myöntää, että loma on minullekin tarpeen…”
”Eikö me voitaisi vain mennä?” Tummahiuksinen huusi toiveikkaasti luokan perältä. Mutta sitten kappale jo pyöri, Jani asetti sormen suunsa eteen ja hyssytteli kuin pikku lasta. Takarivissä naurettiin, muuten kaikki olivat vaiti kun kappaleen intro loppui ja ranskankieliset sanat alkoivat. Eliselle kuitenkin olisi ollut yksi ja se sama, mitä kieltä radiosta tuli. Ei hänelle kuitenkaa mikään rekisteröitynyt.
Elise ei voinut sille mitään. Hän väänteli koko ajan käsiään ja vaihtoi asentoaan. Ei hän mitenkään voisi nauttia viimeisistä tunneista niin kuin oli aikonut… Ahdisti vain suunnattomasti. Aina vihlaisi syvältä kun vain vilkaisikin Jania. Aina hymyssä olevia kasvoja. Mutta toisaalta, ei hän voinut katsomattakaan olla… Sellaista se oli ollut heti ensimmäisestä tunnista lähtien.
***
He olivat kulkemassa ruokalaan. Paitsi että itse syöminen oli ruokavälitunnilla Siirille kaikkea muuta kuin se pääasia, oli ollut jo pitkään. Nytkin oli vatsaa alkanut vääntää jännityksestä jo valmiiksi, kun tunti lähestyi loppuaan. Ja sitten kaikki oli taas hyvin… Nyt, kun hän vilkuili Mikaelin suuntaan niin paljon kuin vain uskalsi, hidasteli tahallaan kävellessään… Ja sitten.
”Oota, Oona! Mulla unohtu kännykkä luokkaan”, Siiri kertoi mahdollisimman yllättyneenä. Tietenkin se oli suunniteltua.
Siirin kaveri huokaisi tuohtuneena. ”Taas?! Se pitäisi teipata sun otsaan! Miten sä voit unohtaa sen tai jotain muuta monta kertaa viikossa? Ja kerrankin kun oltaisiin päästy ajoissa varaamaan paikkoja…” Siiri hymyili varovasti. ”Mutta voithan sinä jäädä, mä tulen ihan kohta takaisin.” Oona huitaisi kädellään. ”No okei.”
Toivottavasti Mikael ei huomannut häntä. Ainakin Siiri onnistui jatkamaan kulkuaan ääneti, kunnes menetettyään näköyhteyden kiirehti askeliaan ja kävi vain kääntymässä luokassa. Hän unohti ottaa sen kännykän mukaansa, piti vain ehtiä kävelemään Mikaelin porukan vakiopöydän ohi vielä kerran ennen kuin nämä lähtisivät kauppaan tai jonnekin… Ikinä niitä ei joka tapauksessa ruokalassa näkynyt.
”No niin, vauhtia Siiri. Ole kiltti Mikael vielä siellä…” Siiri oli kompastua jalkoihinsa kävellessään. Se oli aina yhtä hermostuttavaa ja ihanaa... Eikä sitä kestäisi enää kauan. Mikael päättäisi peruskoulun ensi vuonna. Miten Siiri sitten jaksaisi täällä itse vielä vuoden, yksin? Ahdistuksen piikki. Mikael oli aina hyvä syy tulla kouluun, suurin niistä. "Älä mieti. Vauhtia!"
***
Tessa lämmitteli käsiään. Hän oli ottanut kädet pois lapasista vain joulukorttien postittamisen ajaksi, mutta kädet olivat vieläkin ihan kohmeessa. Sentään Tessa sai olla ylpeä siitä, että oli uskaltautunut sellaisella pakkasella edes tuiskuun ulkoilemaan. Jotain järkevää tekemistä sillekin vapaapäivälle. Mutta katon päällä oli lunta jo niin paljon, että pitäisi Heikkiä pyytää tiputtamaan ennen kuin kävisi vaaralliseksi...
”Olisihan se pitänyt arvata.” Ovi ei ollut lukossa, niin kuin Tessa oli lähtiessään laittanut. Ainoa, joka aamupäivällä voisi olla kotona, olisi Arttu… Jos siis tämä olisi taas päättänyt olla vaivautumatta iltapäivätunneille. Ja Tessa kuuli, kuinka joku juuri käänsi kylpyhuoneessa suihkun pois päältä.
Ensin Arttu aikoi vain vakaasti jatkaa matkaansa Tessan ohi, kuin tätä ei olisikaan. Tessa kuitenkin veti henkeä ja keskeytti nuoren herran aikeet.
”Arttu, sinunhan pitäisi olla koulussa”, hän yritti todeta purevasti, mutta kuulosti siltä, kuin olisi puhutellut pikku lasta. Ja silloinkin leikillään. Sentään Arttu kääntyi vastatakseen, vesipisarat vain lensivät. Miten se tarkeni. Tai sitten Tessa tärisi kylmän lisäksi pelosta. Arttu oli joskus pelottava kun suuttui ja nyt hän taas sohi muurahaispesää tikulla.
”Nääh, yksi tunti oli peruttu eikä kukaan jäisi odottamaan hyppytunniksi jotain iltapäiväsaksaa”, Arttu selitti kuin tyhmälle, kuin asia olisi suurikin itsestäänselvyys. Tessa imi poskensa sisäpintaa yrittäessään keksiä jotain järkevää vastaväitettä. Mutta Arttu oli taas niin itsevarmaa herraa että...
”Olet ihan mahdoton. Minun ei pitäisi kai edes enää yrittää”, Tessa lopulta huokaisi totuudenmukaisesti.
”No pyydä isää sitten jäämään kotiin koko joululomaksi. Jos et muuten keksi hyvää syytä. Sä oot koko ajan vaan senkin pompoteltavissa”, Arttu ehdotti nenäkkääseen äänensävyyn ja kääntyi sitten kannoillaan.
Auts. Totta, mutta ei Tessa sille mitään voinut. Hän oli jo luvannut, että ei se mitään, hän pärjäisi. Niin kuin aina ennenkin. Lunta satoi ulkona koko ajan lisää valkeanaan, tuulen puuska heitti matkallaan leijuvia kiteitä ropisemaan vasten ovea. Tessa hypähti. ”Kyllä minä kohta terästäydyn…” Tessa lupasi hengityksen tasaannuttua taas hyödyttömästi itselleen.
***
Juho yritti käyttäytyä normaalisti, kuin mikään ei olisi vialla. Mutta siihen ei olisi pitänyt liittyä se, että hän ei voi katsoa Rasmusta ollenkaan tai puhua tälle mitään. Rasmus taas käyttäytyi ihan niin kuin ennenkin, vanhaan tapaansa, ainakin Juhon mielestä.
”Hei mikä teitä kahta vaivaa? Joku älytön darra tai jotain? Tavallisestihan te ootte etunenässä tällaisissa tilanteissa…” Juho hätkähti silminnähden katselemaan ympärilleen. Mistä vieruskaveri puhui? Rasmuskin katseli varovasti ympärilleen.
Opettaja oli lähtenyt luokasta, paha virhe etenkin joululoman vapauden jo pyöriessä kaikkien mielessä. Osa porukasta oli ehtinyt jo tehokkaasti kadota jonnekin ja kaiken järjen mukaan Rasmuksen ja Juhon olisi pitänyt olla johtamassa sitä joukkoa.
”Juho, kaikki okei?” Rasmus kysyi hiljaisella äänellä vaivihkaa. Juho hätkähti uudestaan ja nyökkäsi kiivaasti. Kaveri heidän vieressään ei ollut huomannut mitään, onneksi… Miten niin? Eihän mitään kummaa ollut tapahtunut? Juho oli aivan liian hermoheikko… Ja kyllä, aurinkolasit olisi ollut ihan hyvä idea. Ulkonakin lumi heijasti auringonpaisteen. Juho huokaisi syvään, vielä oli tuntia jäljellä ja käytävästä kuului raskaita opettajan askeleita.
---
”Hitto kun väsyttää. Mä tuun vaan nukkumaan koko loman, pitää saada tän lukukauden univelat pois ennen kevättä.”
”Itse kutakin väsyttää, mutta sähän menit joka yö nukkumaan vasta seuraavan päivän puolella. Mähän sanoin että ennen joulua…”
”Turpa kiinni äiti, mä yritän nukkua.”
”…Ja etenkin kun niiden abien aamut käy vähiin! Täällä on ihan sietämätöntä.”
”Miten abit nyt sun ketutukseen tätä koulua kohtaan liittyy?” Rasmus kysyi ymmällään.
”No mieti nyt! Kun…”
”Äläkä kiltti kultapieni huuda. Mä tiedän, että sä et päässyt eilen mestoille vaikka halusit, mutta älä pura sitä mun päähän…” Toiselta sohvalta kuului vähän naurua, vaikka siellä muka nukuttiin. Taisivat olla jo puoleksi unissaan, mutta kyllä valikoiva kuulo aina toimii.
”Niin, kun…” kaveri aloitti hiljaisemmalla äänellä, mutta ei voinut sitten malttaa tilanteen takia:
”Nää abit luulee voivansa tehdä mitä vain kun lähtevät kuitenkin kohta! Ohittelevat jonoissa, sotkevat pahemmin kuin me ja tallovat etenkin meitä ykkösiä jalkoihinsa, niin!” ruskeahiuksinen kohotti ääntään tarkoituksellisesti, kun yksi kyseinen abi käveli ohi. Tyttö kääntyi vähän säikkynä katsomaan taakseen ja paineli sitten nopeasti pois. Korot vain kopisivat.
”Hei oliko toi nyt ihan reil…”
”Nuori herra Santanen!”
Rasmuksella oli kova työ pidätellä nauruaan, kun lehtori Haarakainen (=yleisesti harakka, älkää kertoko) sattui paikalle otollisella hetkellä. Puolet porukasta päätti esittää nukkuvaa, jotta pääsisivät pinteestä.
”Mutta en mä…”
”Kuules nyt, pari päivä aikaa! Osaat varmasti sen verran käyttäytyä, hmmh? Osaatko?”
Juho huokaisi. Häntä vain ahdisti koko ajan. Kaikki muut käyttäytyivät kuin ennenkin, mutta hän ei osannut rauhoittua, ottaa iisisti, unohtaa kaikkea turhaa… Jotain kännissä sekoilua, jolla ei ole mitään väliä. Vai onko?
”Rasse?”
”Niin mitä?” Rasmus kysyi vielä naurusta tyrskähdellen.
”Mulla on asiaa.”
”No kerrohan ihmeessä.”
”Hei, mihin te meette?” Toinen horrostajista heräsi kumman nopeasti, kun Juho kiskoi kädestä pitäen Rasmuksen mukaansa.
”Kerro sä mulle”, Rasmus tokaisi taakseen. Uusi kiskaisu ja sähähdys: ”Älä herätä turhaan huomiota!”
”Tää sun temppus ei vai herätä sitten huomiota?” Juho ei enää vastannut, vaikka Rasmus oli selvästi haastanut hänet, ja se sai Rasmuksen varpailleen enemmän kuin mikään muu. Kiihdytti vain äkäisenä askeleitaan hänen edellään. Porraskäytävässä leijui alemman kerroksen ulko-ovesta sisään karannut hyinen viima.
”Juho, mihin me ollaan menossa…” Rasmus sai tietää ennen kuin ehti päättää lauseensa.
”Aah, pusunurkkaus. Kaikkea täälläkin on nähty…” Rasmus ansaitsi tavallistakin kovemman mulkaisun ja ymmärsi sitten hiljentyä.
”Sulla on varmaan jotain asiaa?” Juho aloitti vaativasti. Harvoin hän oli niin vakava tai äkäisen näköinen. Rasmusta kylmäsi. Mutta hän yritti käyttäytyä normaalisti, niin kuin koko kuluneen päivän… Mutta nyt Rasmus ei voisi vain kiemurrella vastauksen kanssa, Juho selvästi epäili häntä. Parempi siis kakaista ulos...
”No jaa… Mä olen homo ja pidän susta. Tonko halusit kuulla?” Rasmus onnistui tokaisemaan suoraan, vaikka selkäpiitä karmi Juhon ilmeiden kirjo yhden lyhyen lauseen aikana. Epäuskoisesta entistä vihaisemmaksi.
Lopulta Juho ärähti ja aloitti sitten: ”Sä oot vai koko ajan, siitä lähtien, kun meidät heitettiin samalle luokalle yhdeksännellä?” Hän syytti Rasmusta kuin jotain vakoojaa. Rasmus levitteli käsiään, yritti pysyä rauhallisena. ”Niin kai. Mikä tässä nyt nyppii sua noin pahasti?”
”Ei mikään”, Juho tokaisi nopeasti ja jatkoi sitten hyvin lopulliseen äänensävyyn: ”Mitään tästä tai eilisestä ei tapahtunut, jatketaan normaalisti tai ei ollenkaan.” Rasmus naurahti jo iloisempana. ”Eli tuun myös yöksi aatonaattona niin kuin sovittiin?”
”Sekin vielä!” Juho tiuskaisi. ”Komee facepalm. Rakastan sitä kun teet noin”, Rasmus puolestaan kommentoi. Hänellä alkoi olla jopa hauskaa, tämä tuntui jo tavanomaiselta pieneltä kettuilulta. Hieman uusilla aseilla vain, tuntui koko ajan helpommalta.
”Mä vihaan sua”, Juho kuitenkin sähähti ja sanat tulivat sydämestä, jotain tilanteeseen kuulumatonta. Rasmus kuitenkin piti pintansa. Ei Juho hänestä noin vähällä pääse. ”Kiitos samoin, niin kuin aina ennenkin. Tule rakkaani. Viimeinen tunti alkaa, sitten päästään koulusta.”
Juhon ei auttanut muuta kuin seurata, heidän poissaoloaan ihmeteltäisiin pian. Oli todellakin vain pakko yrittää jatkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunut… Juho oli liian ylpeä taipuakseen johonkin Rasmuksen oikkuun. Siltä hänestä tämä kaikki tuntui.
***
”Kiia, haluutko sä tulla…” Eeron lause päättyi kesken, kun Kiia henkäisi kiireesti ja veti jonkun kirjan vasten itseään. Ei paljon sen ilmeisempi voisi olla.
”Voisit koputtaa”, Kiia mutisi eikä saanut mitään sen enempää sanottua. Hiljaisuus venyi.
”No mutta… Mitä sä luet?” Eero yritti kurkkia Kiian olan yli leikkisästi. Kiia soi taakseen vain pikaisen vilkaisun ja peitti kirjan entistä paremmin. Itse asiassa se oli vanha valokuva-albumi. Kuvia parin vuoden takaa. Ja Kiia ei halunnut Eeron alkavan udella mitään ylimääräistä nyt, kun hän oli valmiiksi niin säikky.
Lopulta Eero huokaisi voitettuna. ”Okei. Mä mietin vain, että haluutko sä tulla syömään Hannan ja mun kanssa yhtä aikaa. Vai ehkä odottaa äitiä. Ei ole kyllä mitään hienoa, mun tekemää vain, mutta… ” Kiia painoi päänsä. Yhden nimen olisi voinut pyyhkiä lauseesta kokonaan pois. ”Jos mä tulisin teidän kahden kanssa niin ootte kuitenkin niin kuin mua ei olisi olemassa”, Kiia ei ehtinyt estää itseään toteamasta kuivasti.
Eero ei näyttänyt rekisteröivän siskonsa tuohtunutta, jopa syyttävää äänensävyä. ”Heh, taidat olla oikeassa. Mutta sitä se on kun ihminen rakastuu, odota vain”, Eero selitti hymyillen ja kääntyi kannoillaan. ”Muista sitten jossain vaiheessa syödä.”
Kiia pystyi vihdoin hengittämään vapaasti, mutta ääni tuli värisevänä. Kiia puristi silmiään yhteen, hän ei itkisi. Mutta taas, melkein samassa lauseessa puhutaan ensin Hannasta ja sitten huolehditaan hänestä. ”Eero sä olet niin ilkeä”, Kiia kivahti itsekseen, vaikkei tarkoittanut sanojaan. Piti vain saada surun tilalle joku muu, vahvempi tunne. Viha.
Valokuva-albumi oli palannut takaisin sängyn alle piiloon. Joskus kun Kiia ei vaan saanut unta, milloin mikäkin ahdisti, hän kiskoi sen yösydännä esiin. Kansion avulla Kiia saattoi aina paeta siihen parempaan aikaan, kun he olivat olleet vain keskenään. Hän, äiti ja Eero. Kun Kiiastakin oli tuntunut ihmiseltä, näkymättömän haamun sijaan.
******
Päätin nyt, etten löpise turhia tähän päätteksi. Mukavasti tuli kommenttia aloitusosaan, jatkakaa myös täällä jos vain suinkiin tulee juttua ^^
Vaiti metsä on, alla jään
Kommentit