Hyvää myöhästynyttä Lucian päivää! Itsekin olin eilen koulussa kiertämässä ja laulamassa laulua valkoisessa kaavussa, kuoron seitsemän henkilön erikoisyksikkö... Hubaa oli ^^ Mutta asiaan.
Dodeh, lisää pukkaa ja vielä ihan aikataulussa ^^ Nyt osia alkaakin sitten ilmestyä useammin ja tarinat saapuvat päätökseensä, yksitellen...
***
22.12 keskiviikko
Heikki rynnisti huoneesta toiseen hiljaa henkensä alla sadatellen. ”Mihin ihmeeseen laitoin sen laukun? Pitäisi jo kohta lähteä.” Tessaa nauratti, hän yritti kuitenkin käyttäytyä mahdollisimman siveellisesti. ”Äläs nyt, ei sinulla vielä niin kiire ole. Kyllä se löytyy enkä usko, että se olohuoneessa muutenkaan olisi.”
”Mietin vielä… Pärjäättehän te täällä varmasti? Tulen mahdollisimman nopeasti takaisin, mutta minulla tulee silti menemään myöhään.” Tessa nyökkäsi vakaasti. ”Tietenkin, emme ole kumpikaan lapsia”, Tessa vakuutti viitaten itseensä ja Arttuun, vaikka poika välillä sillä tavalla käyttäytyikin. ”Katso nyt, kuusikin on vielä hyvä ja kaikki valmista ruokia lukuun ottamatta.” Niin, olohuoneessa olikin todellisen juhlan tuntua. Siitä koristelusta vastannut Tessa oli tyytyväinen itseensä.
”Olet oikeassa, kuusi valmis…” Heikki mutisi hajamielisenä ja jatkoi etsintäänsä. Tessa huokaisi lyhyesti.
Tessa oli lopulta päässyt eteiseen asti etsinnöissä Heikin kanssa, kun ulko-ovi aukesikin ennen aikojaan. ”No mutta”, Tessa puuskahti.
”Eikö sinulla pitäisi olla nyt kohta puoliin se joulujuhla alkamassa? Tulee vähän kiire lähdön kanssa”, Tessa totesi lenkkivaatteissa ovesta astuvalle Artulle. Siellä ei tainnut olla enää niin kylmä, kun tarkeni poika noin.
Mutta kun Tessa ei saanut mitään vastausta Heikkikin havahtui tulijaan. Silloin Arttu oli kuitenkin jo menossa, pyyhältämässä molempien ohi mitään sanomatta.
Tessa kuitenkin nykäisi Arttua terävästi hihasta ja sai toisen pysähtymään ja kääntymään ympäri. Tessan täytyi selvitellä kurkkuaan ensin vähän, kun oli säikähtänyt omasta liikkeestään. Mutta sitten: ”Voisitko edes vastata minulle? Yrittää edes vähän kunnioittaa? En vaadi kutsumaan äidiksi tai mitään, mutta edes…”
Arttu tuhahti, se kuulosti vähän naurahdukselta. ”Sä oot oikeassa. Sä et ole mikään äiti, älä edes yritä olla. Mun asiat ei kuulu sulle.” Tessa jähmettyi kesken lauseen, aiemmin rauhallisena pysyneen Heikinkin suu avautui tyrmistyksestä.
”Mutta Arttu..!”
”Anna hänen mennä, Heikki”, Tessa pyysi ohuella äänellä. Ei ihan meinannut itkettää, tai ehkä vähän, mutta… Ääh, kaikki oli taas hetken niin kepeää ja mukavaa, sitten tuli Arttu.
”Mutta ei Arttu sinulle noin saisi…!” Heikin ääni kohosi jyrinäksi.
”Anna olla, pyydän”, Tessa aneli. Hän ei halunnut jatkaa tätä kohtausta yhtään pidempään kuin tarvitsi.
”Oletko kunnossa?” Heikki lopulta kääntyikin Tessan puoleen ja pelkästään siitä Tessa jo piristyi. Kun joku huomioi ja huolehtii.
”Olen olen, tässä vain on ollut nyt niin paljon kaikkea…” Tessa mutisi eikä oikein tiennyt itsekään, mistä puhui.
”Tiedän, ja olen pahoillani. Se on osaltaan minun syytäni. Tule tänne…”
Niinä hetkinä Tessasta tuntui, että hän todella on oikeassa paikassa. Turvallisesti miehen käsivarsilla, huomioitavana, rakastettavana…
”Tiedäthän…” Tessa aloitti hymyillen. ”Arttu lähtee varmaan jonnekin juhlimaan loman alkamista. Sitten meillä olisi vähän aikaa kahden kesken ennen kuin sinun pitää lähteä, viimeinen ilta.” Tessan ääni värisi yhtä lailla innostuksesta ja jännityksestä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän itse ehdotti mitään suoraan. Mutta kun Heikki oli nyt niin kiltti ja lempeä häntä kohtaan…
Heikki vetäytyi kuitenkin heti hymyttömänä pois. ”En voi… Olen pahoillani.” Sanomattakin Tessa tiesi, että edesmennyt vaimo oli yhä välissä.
Tessa yritti olla jälleen ymmärtäväinen, nyökkäsi hymyillen, mutta… Aina vaan. Eikö sellaisesta muka pääse yli? Sitten Tessa jo häpesi ajatuksiaan ja hymyili aiempaa kirkkaammin.
”Noh… Etsitään sitä laukkuasi vielä alakerrasta, mennään kohta ylös. Kyllä se vielä löytyy…”
***
”No niin, rohkeasti vielä sieltä takaa ensimmäisiin riveihin, sali tulee taas aivan täyteen ja vain pari ensimmäistä riviä pitää varata esiintyjille… Vaikka hyvältä siellä jo näyttääkin.”
Elise istahti huokaisten alas. Koko kävelymatkan hän oli vilkuillut yleisön siihen nurkkaan, jonne opettajat kerääntyivät. Mutta kyllä hän oli tainnut jo arvata, että Jani oli lähtenyt jo lomalle. Ei näkynyt tuttua hymyä muiden joukossa…
”Niin onhan tässä vapaata?” Elise havahtui kysymään. Hän sai myöntävän vastauksen kahdelta innokkaan oloiselta tytöltä, taisivat olla kakkosia niin kuin Elisekin. Joiltain kursseilta tuttuja kasvoja. Elisen oma paras kaveri Kaisa, se paikan varaaja muissa juhlissa, oli lähtenyt jo etelään perheineen joulua viettämään, niin kuin aikaisempanakin vuonna.
”Rasse lähetään heti jos täällä on vain jotain tylsää puhetta niin kuin itsenäisyyspäivän juhlassa.” Elise vilkaisi nopeasti taakseen. Jotain hölmöjä ykkösiä, jotka luulevat itsestään niin niin paljon. Toinen onnistui tönäisemään kyynärpäällään edessään istuvaa tyttöä.
”Älkää viitsikö, kattokaa vähän mitä teette!” Tyttö kivahti takaisin. Elise ei jaksanut kuunnella lyhyttä kiivasta sananvaihtoa. Miten hän kestäisi koulussa vielä vuoden, kun ei Janiakaan enää olisi… Ja oli niin huono yhteishenki. Hälinä salissa alkoi kasvaa ajan kuluessa ja oppilaiden tylsistyessä.
Sitten edestä kuului onttoja askeleita niiden osuessa portaisiin. Tietenkin Liina oli taas innokkaana etunenässä juhlaa aloittamassa…
”No niin, hienoa, kaikki ovat asettuneet. Kuvaamataidon ryhmäläiset tulevat myöhässä esityksensä kanssa teknisten ongelmien vuoksi, joten aloitamme sitäkin mahtavammalla rehtorin tervehdyspuheella.” Näytti olevan teknisiä ongelmia salissakin, kun mikrofoni ei toiminut, mutta Liinasta lähti ääntä tarpeeksi ilmankin. Rehtorin astuessa eteenpäin oppilaat hurrasivat asiaan kuuluvalla tavalla. Sitten Elise kuuli kännykän äänettömän tärinähälytyksen laukustaan ja kumartui etsimään sitä vaivihkaa.
Elise piilotti kännykän hitaasti. Pieni tyytyväinen hymy käväisi Elisen kasvoilla, vaikka rehtorin paasaavalla äänellä oli heti nukuttava vaikutus. Jani oli lähettänyt viestin, jossa pyysi Eliseä soittamaan kunhan tyttö pääsisi juhlasta. Eliseä jännitti, mitä asiaa Janilla mahtoi olla… Elise ei malttanut odottaa juhlan loppua. Toivoi koko ajan, että voisi unohtaa jo koulun kiireen ja vain jättää taakseen tämänkin rasittavan meluisan salin, olla Janin kanssa jossain... Unelmoidessa juhla kuluikin vähän joutuisammin.
***
Rasmus ja Juho olivat kuitenkin lähteneet kesken juhlasta kuten aika moni muukin, etenkin takarivistä. Saatuaan ulkovaatteet päälle he suuntasivat kiireesti ulos hämärtyvään viileään iltaan, lomalle ja vapauteen koulusta. Tai siis aina siihen asti, kun Rasmus kiskaisi Juhoa hihasta ja sai kaverinsa pysähdyksiin.
”Hei, tänään ois ainakin yhdessä paikassa taas hyvää menoa luvassa. Päättäjäisbileet. Porukka aikoo mennä sinne suoraan juhlista, joten meidän pitäisi kanssa kohta suunnata sinne jos ei haluta jäädä mistään paitsi”, Rasmus ehdotti innoissaan.
Juho hymisi hyväksyvästi, mutta pudisti sitten päätään. ”En mä voi. Pitää mennä kotiin, on sitä kuusen hakua perheen kanssa ja sellasta… Saan arestia jos en ole paikalla ja pikkusiskokin pettyisi.” Juho painoi katseensa hämillään lopuksi. Harvoin hän mistään Rasmuksen kanssa tekemisestä kieltäytyi, mutta nyt oli hyvä syy.
Sitä vain, että Juho ei tiennyt, oliko se ainoa syy. Hän muisti taas, mihin viime juhlat olivat päättyneet… Mutta ilmeisesti Rasmus ei, joten Juho kokosi itsensä ja tokaisi vielä nopeasti ”sori”.
”Ai…” Rasmus huokaisi vain harmissaan.
”Kyllä sä voit sinne mennä. Ei mua haittaa”, Juho ehdotti. Hän tiesi kuitenkin vastauksen etukäteen ja aiempaa paremmin syynkin siihen, siis oletettavasti.
”Ei siinä oo mitään mieltä yksin", Rasmus naurahti, mutta jatkoi sitten nopeasti kuin yrittäen saada edellisestä lauseesta kepeyttä mukaan: "Sitä vaan, että mihin mä sitten illalla meen, kun sulla on muuta menoa? Äiti ja Laurihan lähti Thaimaahan jouluksi jo aikaa sitten, mua odottaa tyhjä koti.” Rasmus puhui harvoin perheestään, mutta Juhokin tiesi, miten välinpitämätön ilmapiiri siellä oli.
Ja vaikka Rasmus muuta väitti, se näytti sattuvan. Sentään Juhosta tuntuisi sen takia vähän paremmalta ottaa Rasmus yöksi aattoa vasten, ettei sen tarvitsisi viettää joulua yksin.
Sehän oli vain ystävän teko? Ja sovittu ennen… Sitä.
”Hei, loma alko. Älä näytä noin happamalta. Mä voin vaikka saattaa sut pysäkille, ettei sun tarvitse heti jäädä yksin.” Juho tuuppasi Rasmusta. Rasmus nosti katseensa ja hymyili pienesti. ”Kiitti. Mutta mennään pois tästä, me ollaan oven eessä.” Juho oli kiitollinen nopeasta toiminnasta.
Hänestä alkoi jo tuntua kiusalliselta, harvoin hän välitti kenestäkään niin paljon, tai ainakaan näytti sitä. Yleisesti pikkusiskokin oli hänelle ärsyttävä riesa, mutta Rasmus oli niin tarpeeksi monta kertaa kuullut niitä joulukuusenhakureissun kaltaisia lipsahduksia, että tiesi totuuden.
Sitä mukaa kun aurinko laski ja värjäsi lunta punakarvaiseksi, lämpötilakin putosi. Aiemmin leudolta tuntunut tuuli puri nyt paljaita käsiä ikävästi, lumipyrykin alkoi jälleen varjojen yhä pidentyessä.
”Onko sulla kylmä?” Rasmus kysyi, kun Juho jälleen yritti vaivihkaa hieroa käsiään yhteen. Juho pudisti nopeasti päätään. ”Ei.” Katu oli muuten hiljainen, tuuli ulisi ahnaasti silloin tällöin. Yhdenkin sanan tärinän kuuli siis selvästi. Rasmus tuhahti tietäväisesti Juhon vastaukselle. ”Sä voit mennä, bussi tulee varmaan kohta. On sullakin vähän käveltävää.”
Juho vilkaisi Rasmusta, tutki kasvoja ja yritti päätellä, pistäisikö Rasmus pahaksi yksin jäämistä. Lopulta Juho huokaisi helpottuneena ja virnisti pikaisesti. ”Okei, nähään huomenna. Muistakin tuoda se ekstraohjain tai muuten me ei voida pelata moninpelinä. Se Essin saamarin hamsteri puri rikki sen meidän kakkosohjaimen johdon.”
”Joo, mä muistan”, Rasmus lupasi hymyillen. Juho jäi paikoilleen vielä hetkeksi. Tuntui, kuin pitäisi sanoa jotain, mutta pää löi tyhjää. Lopulta Juho ärähti itselleen henkisesti ja kääntyi kannoillaan.
Hän oli varma, että Rasmus katseli hänen peräänsä niin pitkään kuin vain pystyi. Mutta Juho käveli vakaasti taakseen katsomatta, mitä nyt meinasi pari kertaa liukastua jalkakäytävällä. Tuuli puhalsi lumen pois petollisen sulien kausien jään päältä… Paljasti jotain aiemmin piilossa ollutta.
***
”Oli ihan turha juttu tulla johonkin juhlaan. Oltaisiin voitu lintsata koko päivä.” Ei valittaminen enää mitään auttanut, kun juhlassa oltiin jo istuttu ja oltu. Sinipaitainen poika ansaitsi siksi vain turhautuneita katseita.
Siiri jähmettyi. Nyt oli viimeinen hetki, joululoma oli alkanut ja Mikael oli lähdössä.
”Siiri hei mennäänhän hakemaan päällystakit luokasta, mun pitää antaa sulle se lahjakin. Vai unohtuiko sulla jotain ylös, miksi sä pysähdyit?” Oona ei saanut Siiristä mitään vastausta irti. Siiri vain katsoi eteensä jähmettyneenä, kun joku poikajoukko remusi ovilla. Miksi ne yrittävät kaikkea änkeä samaan aikaan, tyhmät…
Samaan aikaan Siirin sydän hakkasi jo niin, että korvissa kaikui. Hän uskaltaisi, olisi pakko! Nyt!
”Siiri! Mikä sulle tuli? Et kai sä ilman takkia mene?” Siiri ei vastannut, juoksi vain sydän pamppailen ja se kortti kädessään, näki ainoastaan Mikaelin loittonevan selän.
Siiri sai kuin saikin Mikaelin kiinni, vetäisi takin hihasta. Sitten, kun Mikael pysähtyi ja kääntyi hitaasti, Siirin kurkku umpeutui. ”Siiri?” Mikael totesi kummastuneena. Siirin sydän hyppäsi. Mikael tiesi hänen nimensä! Mikael viittoi muita jatkamaan matkaa ja kääntyi kokonaan Siirin puoleen. ”Onko sulla jotain asiaa?
Hetken Siirin teki mieli pinkaista takaisin kouluun sisälle. Mutta kortti oli tiukasti hänen kädessään, selän takana. Odotti omistajanvaihtoa. Tuuli puri kylmästi, hampaat kalisivat jo senkin takia. ”Mä…Tuota…”
”Hei yritäs nyt. Täällä on kylmä eikä sulla näytä olevan takkia”, Mikael naurahti. Siiriä ei palellut enää yhtäkkiä yhtään. Mikael huolehti hänestä ja se lämmitti enemmän kuin mikään takkatuli. Tämän yllättävän käänteen johdosta Siiri sai kehonsa taas toimimaan ja tyrkkäsi kortin Mikaelin käteen.
Sitten Siiri lähti pois paikalta, piti tarkkaan askeleensa juoksun ja kävelyn rajalla. ”Nyt se älyää mistä kaikki edellisetkin kortit on tullut. Miten mä voin enää kohdata sen…” Tyttö ei uskaltanut nytkään vilkaista taakseen, vaikka kovasti mieli teki. Siiri tahtoi päästä jonnekin ihan muualle, kadota vain ilmaan jos sopisi. Mutta katu hänen edessään näytti loppumattomalta. Lisäksi oli kylmä, mutta Siiri ei edes uskaltanut palata hakeakseen takin. Oli pakko viestittää Oonalle, että hän olisi senkin unohtanut… Kuinka noloksi voi mennä. Onneksi Mikael ei saisi tietää sentään siitä.
Mikael taas katseli Siirin perään, kunnes tämä katosi, ja vasta sitten vilkaisi korttia yllättyneenä. Joku tyttö juoksi Siirin perään ylimääräistä takkia retuuttaen, Mikael hymähti huvittuneena.
***
Kiia oli huhuillut aikansa tultuaan tyhjään kotiin joulujuhlan jälkeen. Hassua, hänelle oltiin selitetty, että kaikki nimenomaan olisivat siellä Kiian tullessa… Mutta mikäs siinä, hetken rauhaa niiden mielettömän sekavien juhlien ja ahdistavan täyden salin jälkeen.
Kiia harhautui Eeron huoneeseen, talon pienimpään. ”Ei ihme, että se haluaa jättää meidät…” Olihan se aika pieni loukko. Kiiasta tuntui yhtä aikaa huvittuneelta ja haikealta. Oli sitä nyt sen pari päivää ehtinyt kuitenkin sulatella.
Mutta huone tuoksui ihanasti Eerolta… Samaan aikaan vahva ja turvallinen, lämmin. Sellainen Eero oli. Kiia huokaisi syvään ja sulki silmänsä hetkeksi. Melkein voi kuvitella Eeron siihen viereen istumaan… Muistojen virta, pieniä paloja sieltä täältä Eeron liittyen. Niihin oli ihana upota, kun ahdisti. Unelmiin ja uniin, pumpuliin ja sulkea muu maailma pois.
Avattuaan silmänsä Kiia kuitenkin näki jotain muuta.
”…Hitto…” Kunpa hän voisikin olla vain vilpittömän onnellinen Eeron ja… ja Hannan puolesta. Hanna oli mukava ja kiltti, niin paljon kuin Kiia hänestä mielessään noitaa yritti maalatakin. Hän vain oli niin mielettömän kateellinen… Miksei hänellä voinut olla jotain samanlaista. Omaa Eeroa. Juuri tätä Eeroa. Ehkä se oli kuitenkin vain asenteesta kiinni.
Sitten ovi kävi. Kiian sydän hypähti, josko nyt Eero olisi tullut… Kiia kiirehti nopeasti eteiseen.
”…Ai, äiti”, Kiia ei saanut estettyä itseään toteamasta pettyneesti. Emma naurahti hyväntahtoisesti. ”Vai ai? Joulupukkiako odotit?” Kiia painoi katseensa hetkeksi, häpeissään. Mahtavan hienovaraista Kiia. ”No ei mutta…”
”No jos oma rakas äitimme saa tuollaisen vastaanoton niin entäs sitten minä?” Eeron oli täytynyt tulla samalla ovenavauksella, mutta oli jäänyt vähän jälkeen. Joka tapauksessa, Kiian rinnassa räjähti ilo.
”No hyvä näin kai. Mitä, oliko noin kamalaa jättää koulu kokonaiseksi joululomaksi?” Eero vitsaili, kun Kiia ryntäsi veljensä syliin. ”Oli, ihan hirveää, kaikki ne ihanat opettajat kailottavine äänineen, joita ilman en osaa herätä ja millä minä aikani nyt täytän kun ei tule läksyjä”, Kiia jatkoi samassa hengessä. Kaikki oli taas helpompaa, kun Eero oli paikalla.
”Entä minä? Millaisen tervehdyksen minä saan?” uteli ovensuuhun ilmestynyt Hanna. Kiian sisällä ei humahtanut ilkeästi ihan yhtä pahasti kuin joskus ennen. Hanna on kiva ja mukava, tekee Eeron onnelliseksi.
”Oi, melkein unohdin, voi minua”, Eero totesi ja hymyili lyhyesti Kiialle, Kiia vastasi siihen.
”No niin, mennään molemmat riisumaan päällysvaatteet vähän kauemmas. Eiväthän nuo ole nähneet toisiaan puoleen minuuttiin.” Kiia katseli paria vielä hetken äitinsä mentyäänkin. Ei tuntunut niin pahalta, ei yhtään niin pahalta…
Kuten tavallisestikin Hannan ollessa talossa, Kiia lähti hakemaan kirjaa. Mutta tällä kertaa hänellä oli toinen suunnitelma. Miksi turhaan eristäytyä, kun Eero tulisi muutenkin olemaan niin vähän aikaa… Tai siis lähtisi vähän kauemmas hetken kuluttua.
Kyllä Kiia vielä entiseen voisi palata, siihen, että olisi tyytyväinen kun saa olla vain hiljainen osa Eeron elämää. Hiljaisena taustalla, mutta kuitenkin kanssa. Kyllä hän tähän voisi tottua, kyllä tämä hänelle riittää. Että saa vain olla kanssa. Silloin tällöin. Kun kyllähän siitä Kiian sisälle laskeutuva rauha kesti aina jälkeenpäinkin jonkin aikaa, kuten nyt.
***
Dodeh, siinä taas oli ^^ Pikkasen meinasi tulla kiire... mutta seuraava on kohta valmis. Ensi viikolla on jo joulu!! Ja ensi viikolla ilmestyy myös jopa se kaksi osaa :D Kommentoikaahan ^^
taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus
Kommentit