Noh, tähän on tultu. Viimeistä osaa viedään. Toivottavasti kaikilla on joululoma alkanut jo tähän mennessä ^^’’ Ja kuten viime osan kommenteissakin mietittiin, niin ei tämä osa tule olemaan pelkkää prologia ainakaan kaikkien kohdalta vaikka se viimeinen onkin…
Kuvia tuli yli 150, mutta ainakin kolmasosa niistä on lopussa vain sellaisena koosteena ilman suurempia tekstejä, että älkää pelätkö. Itse osa on normaalin pituinen lukuun ottamatta yhtä kohtausta… Juuri se, jossa jäi eniten auki ja jota oli hankalin käsitellä. Tunnistatte kyllä. Mutta kyllä olin lopuksi senkin kanssa ihan tyytyväinen ^^ Toivottavasti koko osa on hyvä teidänkin mielestä. Ja tarina. Oli se aika tunteellinen hetki kun nappasin vikan kuvan… Aloitin tämän tarinan suunnittelun kuitenkin jo keväällä. Ja nyt se saapuu päätökseensä, aika aikansa kutakin.
Mutta se niistä höpinöistä. Lukemisen iloa! Joulurauhaa.
******
24.12. perjantai
Heikistä oli mukava tulla syömään aamiaista kun se oli valmiiksi pöytään katettu ja kerrankin Tessa ja Arttu näyttivät tulevan toimeen. Juttelivat jotain eiliseen ruoanlaitto-operaatioon liittyen, Tessa oli erityisen nauravainen.
”Huomenta!”
”Huomenta.”
Molemmat tervehtivät kuin kuuliaiset lapset. Heikki naurahti mielissään.
”Huomenta vain.” Heikki antoi nopean suukon Tessan poskelle. Arttu hymyili toispuoleisesti, Heikki taisi olla hyvällä tuulella kun teki niin pitkästä aikaa. Ainakin kaikki työ oli nyt päättynyt Heikinkin kohdalla. ”Sinuthan Tessa ehdin vielä nähdä yöllä juuri kun olin tullut. Mutta Arttu oli uupunut päivän jälkeen ja mennyt jo nukkumaan. Tuntuuhan sinusta nyt levänneeltä?” Heikki suuntasi lopuksi kysymyksen Artulle.
Arttu nyökkäsi epävarmana. Mitä Tessa oli oikein hänestä puhunut... Hän vaihtoi kuitenkin pikaisen tietäväisen hymyn Tessan kanssa, mutta Heikin onnistui poimia se. Mies yhdisti tämän aiemmin kuulemaansa iloiseen keskusteluun. ”Hyvä, kun tulette toimeen noin. Taisitte selvittää eilen jotain ajan kanssa vai?” Heikki uteli. Uusi tietäväinen katseenvaihto pöydän toisella puolella.
”Olet oikeassa”, Tessa myönsi hymyillen. Heikki hymähti tyytyväisenä. Aivan kuin hän olisi tarkoituksella järjestänyt kaksikolle kahdenkeskeistä aikaa tämä tähtäimessään.
”No sitten”, Heikki aloitti uudella äänensävyllä, iski kätensä yhteen. Käänsi pikkuisen tarkentamattoman katseensa Tessaan, mies oli käytännössä sokea ilman laseja. ”Tänäänhän on kunnon ohjelma luvassa! Ensin tämä aamupuuro, sitten voitaisiin käydä kirkossa ja sitten pitääkin alkaa laittamaan saunaa päälle…”
Arttu ähkäisi vastalauseen kirkon kohdalla, mutta Tessa vain tuuppasi nuorta miestä käsivarresta. ”Soh, käyttäydy aikuisiksi. Osaat kyllä, tiedän sen”, Tessa huomautti hiljaisella äänellä Heikin vain jatkaessa innostuneena listaansa. Arttu ja Tessa hymyilivät vielä kerran toisilleen.
Eilinen jäisi heidän salaisuudekseen. Sen päivän tapahtumat olivat parantaneet talon ja perheen yhteishenkeä, mutta tarkoitus ei ollut muuttaa asetelmaa. Ehkä Tessa alkaisi nyt seistä paremmin omilla jaloillaan, suhteesta Heikin kanssa tulisi tasapainoisempi ja sitten Artunkin olisi parempi olla. Joka tapauksessa tästä jatkettaisiin eteenpäin niillä eväillä, joita tulevaisuus tuo tullessaan.
***
”Äiti äiti milloin avataan lahjat milloin? Mä haluan avata jo!” Essin kimeä lapsen ääni helisi olohuoneessa. Tyttö oli riemuissaan ja malttamaton.
”Ehei, olet jaksanut aina edellisinäkin vuosina odottaa. Illalla vasta, kun ollaan syöty jouluruoka. Eiväthän Juho tai Rasmus ole vielä heränneet myöskään.” Kärsivällinen ja kokemuksella opeteltu rauhallinen mutta tiukka äänensävy.
”Ne mokomat unikeot!” Essi tirskahti.
”Mitä täällä puhutaan meistä?” Juho kysyi vaativalla äänellä. Rasmus naurahti, kun Essi kääntyi ympäri niin että hiukset heilahtivat. Tyttö näytti siltä, että pomppaisi kohta pari metriä ilmaan.
”O-ou”, Juho kuiskasi virnuilevalle Rasmukselle samalla kun valmistautui ottamaan kiinni kohti ryntäävän ilopakkauksen.
”Juho hei tiiätkö siellä on yksi tosi iso lahja mulle! Mä haluan avata sen jo, siellä voi olla vaikka viisi barbia!” Pukki oli tuonut lahjat kuusen alle yön aikana.
”Onko mulle mitään niin isoa pakettia?” Juho kysyi jutussa mukana.
”Ei mutta tiiätkö kun siellä oli kaksi sellasta tosi kumman muotosta pakettia mulle vielä lisäksi!” Essi kihersi ja hyppi hieman paikoillaan lisää innosta.
”Rauhoitu tai sut pitää viedä hankeen jäähtymään”, Juhon täytyi naurahtaa. Lapsi innostuu niin helposti. Sitten Essi ryntäsi jo taas pois.
”Mennään katsomaan, minkä näköisiä paketteja siellä on. Äiti vihjasi eilen, että sullekin ehkä pari”, Juho mumisi hiljaisella äänellä hänen kävellessä Rasmuksen kanssa lähemmäs. Rasmus painoi hetkeksi katseensa.
”Mutta mä en tykkää puurosta!” Essi valitti, kun tytön äiti yritti maanitella tätä aamupalapöytään nyt alkajaisiksi. Juho naurahti, mutta Rasmus ei näyttänyt huomaavan.
”Kiitti… Mutta mä vaan tungen tänne jouluna eikä mulla ole edes mitään tuotavaa. Onko tää ihan okei…”
Juho ei ehtinyt edes aloittaa vakuuttamaan Rasmusta, että totta kai on.
”Tietenkin saat tulla tänne, ihan milloin vain! Olet jo kuin osa perhettä kuitenkin”, Juhon äiti oli kuullut Rasmuksen kysymyksen. Juho ja äitinsä katsoivat Rasmusta samalla tavalla lämpimästi. Rasmus nielaisi, hän oli melkein liikuttunut. ”Kiitos, kiitos kovasti…”
”Mutta isää-äää-ä!”
”Ei muttia. Nyt syömään.” Essi ei saanut isäänsäkään taivuteltua aikaistamaan lahjojen avausta.
Juho ja Rasmus vetäytyivät sivummalle sopivassa vaiheessa. Essi oli taas huomannut jonkun kuusen alta pilkistävän lahjan ja siitähän piti päästä heti tekemään selkoa vanhemmille.
”Rasse… Ei kerrota kenellekään vielä mitään. Hyvä, etteivät kuulleet mitään yöllä”, Juho aloitti varovasti. He olivat molemmat lattialta herättyään sanaakaan sanomatta vain suunnanneet alakertaan ottamaan selvää melun lähteestä. ”Mun pitää vielä sitä paitsi vähän sulatella tätä.”
Rasmus ynähti myöntävästi, innoissaan ja helpottuneena kun hänen ei tarvinnut ottaa asiaa itse ensimmäisenä esille.
”Jos totta puhutaan niin samoin. Mä en uskonut että koskaan mitään oikeasti tapahtuisi… Joten kiitos.” Oli hiljaista. Tai siis siihen asti, kunnes Essi ja äitinsä hetken kinasteltua laittoivat rallatusten sijaan hartaampia joululauluja levyltä soimaan.
Rasmus alkoi vältellä hetken kuluttua Juhon katsetta. Juho naurahti huvittuneena. ”Mitä?”
”No kun…” Rasmus nuolaisi huuliaan. Teki mieli suudella Juhoa, mutta juurihan tämä oli pyytänyt aikaa…
”Älä sä nyt vuorostasi ala jänistämään”, Juho totesi samalla kun harppasi yhdellä askeleella välimatkan hänen ja Rasmuksen välillä umpeen.
”Hyvää joulua, Rasmus.”
Rasmus naurahti ja pyyhkäisi Juhon hiuksia sivuun tämän kasvoilta, jotta näkisi sen ihanan lempeän ja harvinaisen ilmeen paremmin. ”Älä nyt hempeilemään ala. Muuten mä alan oikeasti epäillä, mitä mä tein sulle viime yönä.”
”Kuka teki mitä?”
Rasmuksen sydän hyppäsi ylimääräisen lyönnin, mutta Essi ei nähnyt mitään, kun kerran kuulikin vain lauseen lopun. Olivat he aina olleet Juhon kanssa huolettomia ja niin edes päin, mutta tämän kanssa kuuluisi vähän olla varovaisempi… Ainakin toistaiseksi.
Juhon ilmeestä taas ei voinut lukea minkäänlaista säikähdystä.
”Me tehtiin sulle yllätyslahja.”
”Mikä yllätyslahja? Näytä mulle, heti!”
”Ei, sitten vasta kun avataan muutkin lahjat.”
”Ääh…”
Rasmus katseli ihmeissään ja ihaillen, kuinka Juho inspiroi tilanteen tottuneesti hallintaansa. Ei tainnut olla ensimmäinen kerta.
”Mikä yllätys?” Rasmus kuiskasi Juholle, kun he lähtivät Essin perässä puurontuoksua kohti.
”Keksitään päivän aikana jotain”, Juho naurahti takaisin. Sitten Rasmus kosketti nopeasti Juhon kättä, kun toinen vielä hymyili. ”Hyvää joulua sulle kans.” Hymy leveni ja tarttui molempiin.
Tästä tulisi hauskaa, taas uusi jännittävä yhteinen juttu. Näkösällä mutta kuitenkin piilossa…
***
Kiia keinui kantapäillään katsellessaan Hannan kokkaamista, jotain epämääräistä riisipuuromaista. ”Tuoksuu… mielenkiintoiselta”, hän sai sanottua väkinäisen hymyn kanssa, mutta ei saanut touhuunsa keskittyneeltä Hannalta vastausta. Niin suloista, yritti opetella hyväksi kotiäidiksi mutta ruoka tuoksui epämääräiseltä ja Hannan otsa painui koko ajan enemmän rypyille… Kiia oli salaisesti mielissään.
Koko päivän Kiia oli joutunut olemaan ilmaa omassa kodissaan, kun Eero ja Hannan olivat hyörineet ympäri pientä kämppää ilakoiden vähäisistä lahjoista ja sitäkin suuremmista unelmista ja tulevaisuudensuunnitelmista. Tulisipa äiti jo niin olisi joku viemässä ajatuksia muualle… Ei tarvitsisi enää kauan kestää, Eero lähtisi pois. Mutta ei sitäkään pitänyt ajatella…
Kiia virnisti itsekseen, kun Hannan kääntäessä keitostaan pohjaa myöten ilmoille pöllähti tummahko höyrypilvi. ”Voi ei voi ei voi eiiii…” Hanna vaikeroi hiljaiseen ääneen.
Kiian virne kuitenkin valahti, kun Eero oli taas hetkessä pyörimässä Hannan ympärillä kuin huolestunut kanaemo. Lohdutti Hannaa taputtamalla olalle ja kaikkea… ”Kyllä meille nyt mikä tahansa ruoka kelpaa kunhan ollaan tarpeeksi nälkäisiä. Niinhän, Kiia?” Kiia ynähti myöntävästi. Niin, etenkin kun on joulu ja kaikkialla muualla juhlitaan.
Kiia siivosi pöytää vaiteliaana Hannan kanssa, Eero oli mennyt soittamaan jonnekin ja vetäytyi kännykän kanssa huoneeseensa. ”No, Kiia, hyvinhän näytti maistuvan meille kaikille. Mutta olet vähän vaitonainen, onko jokin hätänä?” Kiia puristi lautasta ja hampaat kiristyivät.
”Ethän ole vihainen mistään?” Kyllä Hannakin näytti jotain huomaavan. ”Vihainen joo, mutta en tiedä kenelle…” Ehkä kaikille ja sille kaikelle vääryydelle, jotka olivat Kiian tunteet. Kiia kiirehti rentoutumaan parhaansa mukaan. Hän ei halunnut alkaa vihaamaan Hannaa, Hanna oli hyvä ihminen. Kiltti ja vilpitön… Kaikkea mitä Kiia ei.
”Ei tässä mitään. Kuukautiset vain, pahin päivä menossa”, Kiia keksi nopeasti. Hannan kasvoille levisi ymmärtäväinen ja äidillinen hymy. ”Ah, voi harmi. Ja juuri jouluna. Mutta äitisikin tulee pian kotiin, kokeile ajatella sitä. Tai jotain muuta. Tai jos siis jonkun muun ajattelu vie ajatuksia muualle…” Lopuksi Hanna puuskahti lyhyesti. Yritti niin kovasti auttaa, mutta ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Kiia ynähti jotain epämääräistä vastaukseksi.
Hanna pyrähti Kiian vierelle naisten alkaessa viedä astioita lavuaarille. ”Hei, mitä jos menisit pitkäksesi hetkeksi? Kyllä toinen nainen ymmärtää. Voin hoitaa kaikki loput tiskit, kiitos jo avusta.” Kiia pysähtyi hämillään. Hanna oli aivan liian kiltti. Sitten Kiia havahtui ja kiirehti ojentamaan kantamuksensa Hannalle.
”Kiitos”, Kiia muisti vasta jälkikäteen mumista. Eeron huoneesta kuului naurua, heipat, ja ovi näytti avautuvan. ”Mä käyn…Tuolla noin”, Kiia selitti nopeasti epämääräisesti ja suuntasi kohti vessaa. Hänen oli pakko päästä pois hetkeksi.
Kiia hymyili vaisusti omalle peilikuvalleen. Joulu oli ollut tähän mennessä kamala. Kiia tunsi olevansa aivan yksin, kylmän kuplan eristämänä. ”Mutta kohta äiti tulee kotiin ja tuo toivottavasti jotain hyvää syötävää. Ehkä pari yllätyslahjaakin… Kyllä tää tästä, Kiia.” Kiia sai itsestään irti jo iloisemman hymyn. Joulun jälkeen ei tuntuisi enää niin väärältä joutua olemaan yksin. Ja Eero muuttaisi pois, ehkä Kiia saisi ajatuksiltaan sitten rauhan.
Kiia veti henkeä ja suuntasi takaisin olohuoneeseen avoimin ja rauhallisin mielin.
Kiia ei voinut itselleen mitään. Kuin jotain kylmää olisi valutettu päälle, rautakanki sidottu rinnan ympärillä. Henki siinä salpaantui. Sitä oli niin kamala kamala kamala katsella… Ei Eero hänestä oikeasti yhtään välittänyt. Ei kukaan. Kiia oli ihan yksin. Häntä ei nytkään edes huomattu.
Eero ja Hanna käänsivät yllättyneinä ja säikähtäneinä katseensa, kun Kiia ulvahti eläimellisesti kauhistuneen näköisenä. ”Kiia?” Hanna kysyi hiljaa, Eero pystyi vain katsomaan levinnein silmin. Kiia pudisti päätään ja perääntyi, kunnes törmäsi avonaiseen oveen.
Siitä Kiia haparoi pois, pimeään porraskäytävään. Hirveän ryminän säestämänä, aivan kuin olisi joku humalainen hoiperrellut pitkin seiniä ja portaita.
”Tää pitää selvittää nyt”, Eero totesi varmalla sävyllä mutta värisevällä äänellä. Hän oli ihan yhtä säikähtänyt Kiian reaktiosta kuin Hannakin. Aivan kuin se olisi saanut jonkun kohtauksen, muuttunut toiseksi ihmiseksi…
”Ota takit mukaan, siellä on kylmä”, Hanna muistutti hiljaa. Eero ehti kuitenkin repiä mukaan vain omansa kiirehtiessään Kiian perään. Ulko-ovi kuului käyvän jossain alhaalla.
Samaan aikaan kylmä viima sai Kiian pysähtymään henkeään haukkoen ja jähmettymään paikoilleen. Oli niin kylmä, kaikkialla, ulkona ja Kiian sisällä. Kyyneleet karkasivat tuulen mukana ja ohuet märät vanat jäätyivät poskille. Kiia nyyhkytti voimattomana. Miksi vieläkin täytyi tuntua niin pahalta ja hylätyltä, vaikka hän yritti mitä järkevää vakuuttaa itselleen! Nytkin hän oli niin yksin...
Kunpa voisi vain kuolla. Olisi kaikki helpompaa. Ei tarvitsisi enää ikinä kärsiä tai huolehtia mistään. Jännittää yhtään mitään, tuntua yhtään surkealta. Eikä kukaan edes kaipaisi…
”Kiia, mikä hätänä? Me… Sä säikäytit mut pahasti.” Eeron ihana ja huolehtivainen äänensävy. Kiia pyyhki tahmeita ja kylmiä poskiaan. Hän toisaalta halusi häätää Eeron pois, olla huolestuttamatta. Ja toisaalta hän ei voisi ikinä päästää Eerosta irti.
”Kiia…”
”Anna mun olla, jooko?” Kiia huomasi itsensä pyytävän. Se kuulosti epätoivoiselta parahdukselta, Kiia ei voinut estää itseään. Hän ei voinut kohdata Eeron katsetta. Kiia tunsi itsensä nyt ihan vieraaksi… Sellaiseksi, jota ei halunnut Eeron näkevän. Heikko ja typerä.
”Ei”, Eero sanoikin tiukasti. ”Sua on vaivannut jokin jo pidempään. Mun olisi pitänyt huomata. Sä oot aina kireä ja hiljainen kun Hanna tulee tai siitä puhutaan.” Kiia värähti nytkin, Eero hymähti välissä tietäväisesti. Sitten hänen piti taas hetki keskittyä ja miettiä, mitä Kiian päässä voisi suinkin liikkua.
”Ei kai teillä ole mitään riitaa? Varmasti te voitte…” Kiia pudisti päätään rivakasti, Eero hiljeni.
Eero mittaili katsetta häveliäänä väistelevää Kiiaa. Mies mietti epävarmana, mikä suinkin voisi saada Kiian tuntemaan itsensä epävarmaksi ja uhatuksi aina Hannan ollessa käymässä heillä. Tai kun Hanna otettiin puheeksi. Kun Eeron oli tehnyt mieli jakaa jonkun kanssa onnensa Hannan kanssa vietetystä päivästä… Kiia ei olisi varmasti halunnut kuulla, kuinka Eero kuvaa heidän iloaan. Ja kuinka Kiia katsoi oudolla tavalla heitä… Toisaalta surullisesti ja toisaalta vihaisesti. Sitäkö kaikki tämä oli? Eeroa kylmäsi. Miten voi olla niin sokea.
”Et… Et kai ole kateellinen? Pidä hänestä sillä tavalla?” Eero kohotti kulmaansa, kun Kiia puristi hetkeksi kätensä nyrkkiin. Lumi leijaili hiljaa jäätävän tuulen pyyhkiessä pihaa. Tuuli näytti tulevan Kiian suunnalta.
”EI!” Kiia nyt rääkäisi. Eero säikähti. ”Kiia rauhoitu mä vaan…”
”Etkö sä ymmärrä! En mä Hannasta pidä vaan… Hitto!” Kiia ärähti eläimellisen vihaisena, kun Eero näytti edelleenkin olevan ihan kujalla.
Eero ynähti tukahtuneesti kylmiä huulia vasten. Hän ei osannut tehdä tai ajatella yhtään mitään.
Kiia sai rauhassa nostaa kätensä paremmin, kun oli ensin vain jotenkin rynnännyt Eeron syliin. Ei haitannut, vaikka Eero ei yhtään vastannut suudelmaan, seisoi vain kuin lumiukko. Joka tapauksessa, se oli Kiian ensisuudelma. Ja lämmitti kummasti, niin kamalalta kuin hänestä oli hetki sitten tuntunutkin. Eerolla oli takki, Eero oli lämmin, Kiia suuteli Eeroa. Pari kyyneltä valui vielä poskille, Kiia oli vihdoin lannistunut ja antanut periksi. Oliko kulunut jo kolme sekuntia vai minuuttia… Ei tietoa tai väliä. Hän rakasti Eeroa eikä haluaisi olla missään muualla kuin siinä.
Etenkin, kun Eero yhtäkkiä vastasi hänelle, sai liikuntakykynsä takaisin. Ei ehkä ihan niin kuin Kiia olisi toivonut mutta…
Se sai kaiken tuntumaan entistä vähemmän pelkältä unelta, joka vain katoaisi. Kiia oli todella suudellut veljeään, ei pelkkää patsasta. Ja samalla kun Eero hellästi mutta nopeasti irrotti Kiian käsien otteen ympäriltään hän vastasi hetken suudelmaan, kuin anteeksipyyntönä. Tai sitten Kiia vain kuvitteli. Joka tapauksessa, kylmät väreet juoksivat pitkin Kiian selkää ihan jostain muusta kuin kylmästä johtuen. Sitten unelma loppui.
Kiia yritti ensin kohdata Eeron katseen tiukkana, mutta hän tiesi näyttävänsä surkealta. Siltä hänestä taas tuntuikin. Kyyneleet alkoivat taas tulvia poskille, hiljaisina kimaltelevina pisaroina. Kiia ei tiennyt mitä sanoa, ei hän voisi mitenkään selittää tai sovitella mitään enää edes itselleen. Eero vain näytti hämmentyneeltä. Kiia odotti peläten milloin se muuttuisi vihaksi, Eero lampsisi pois haukkuisi friikiksi sanoisi ei halua enää nähdä… Ajatus sai kyyneliä tulemaan lisää.
”No tuota…” Eero aloitti, mutta joutui rykäisemään, kun ääni takertui ja hukkui kurkun perukoille. Kiia painoi säikähtäneenä katseensa. ”Kiia, anteeksi. Sun ei tarvitse pelätä…” Eero aloitti tunnustellen, mutta lopetti, kun näki Kiian tärisevän pahasti. Tytön huulet alkoivat sinertää. ”Mennään äkkiä sisälle, jatketaan siellä.”
---
”No, mitenkäs teillä…” Eero viittoi Hannaa hiljenemään. Hanna vilkaisi uteliaana Eeron olan yli, mutta Kiia oli kääntänyt katseensa. Molempien hiuksissa oli hiutaleita, molemmat tärisivät. Oliko siellä noin kylmä?
”Hanna, käytkö sä vaikka kävelyllä? Meillä on vähän puhuttavaa.” Hanna nyökkäsi mitään tivaamatta. ”Käy, anna vaan takkisi kun mun on sun huoneessa kuivumassa ja on parempi päästä heti liikkeelle ennen kuin pyry pahenee”, Hanna johdatteli.
Kiia tunsi itsensä ihan irralliseksi. Sen verran hän näki sivusilmällä – ja alkoi etoa – kun Hanna yritti suikata läksiäisiksi Eerolle suukon suulle, mutta Eero käänsi vain poskensa. Hanna kohotti nyt vasta kulmaansa epäilevänä, mutta lähti yhtä kaikki. Vihdoin.
Kiiasta tuntui tosi pieneltä siinä vaiheessa.
”No niin, äkkiä lämpimään kylpyyn ettet palellu pahemmin.” Eero toimi mitään epäröimättä. Aivan niin kuin silloin kauan sitten, kun Kiia oli tullut märkien pihavaatteiden kanssa pihalta leikkimästä talvella. Auttoi jähmettynyttä Kiiaa riisumaan, kun sormet eivät taipuneet mihinkään otteeseen.
”Eero”, Kiia aloitti vuorostaan. Suu tuntui kumilta ja posket olivat vieläkin jähmeessä, oli vaikea puhua. Mutta Kiia halusi puhua, selvittää asioita. Sitä varten Eero yhä oli siinä. Mutta aloitettuaan Kiia ei tiennyt kuinka jatkaa. Enemmän kuin mikään muu siinä tilanteessa Kiia häiritsi se, että oli niin paljon selvitettävää, mutta ei edes alkuun päässyt. Tästä tulisi pitkä ilta tätä menoa.
”Kuinka pitkään?” Eero kysyi vaimealla äänellä. Kiia keskittyi upottautumaan syvemmälle lämpimään veteen ja huokaisi sitten itselleen turhautuneena. Aloita nyt kun Eero tarjoaa jotain mistä tarttua kiinni. ”En tiedä… Pikkuhiljaa. Mä en tiedä miksi mutta…”
”Ei sun tarvitse selittää mulle mitään. Sulla on tainnut muutenkin olla nyt rankkaa. Vika vuosi lukiossa, tää muutto ja kaikkea…” Oli hiljaista. Veden loiske loppui kun Kiia keskittyi katsomaan Eeroa.
”Säkin täriset”, Kiia huomautti hitaasti.
Eero naurahti, vähän hermostuneena. ”Aa, en huomannut. On tää kaikki kai vähän…” Kiian ei ollut vaikea kuvitella, mitä Eero mietti. Vaikka sitä heidän suudelmaansa, ja kuinka se sai Eeron tuntemaan olonsa etovaksi ja kaikkea… ”Sä pelkäät ja inhoat mua nyt, niinhän?” Kiia mutisi väreilevälle veden pinnalle.
Eero huokaisi ja tuli yhtäkkiä lähelle, ihan lähelle. Alkoi avata Kiian hiusten takkuista, kyyneleistä ja sulaneesta lumesta tahmeaa ja kosteaa palmikkoa, Kiia jännittyi kosketuksesta. ”En”, Eero sanoi niin vakuuttavasti, ettei Kiia enää kysynyt. Kiia käänsi katseensa siksi aikaa, kunnes Eero sai hänen hiuksensa auki.
Eero huuhtoi kättään veteen, Kiia keskittyi nyt katselemaan paria tummaa veden pintaan kaareutuvaa hiusta, jotka olivat irronneet. Hän tiesi näkemättäkin, että Eero aikoi nyt sanoa jotain.
”Kuule… En väitä, että sä et vaan ymmärtäisi itseäsi tai luulisit jotain väärin tai jotain sinne päin. Se vain, että tiedäthän sä, että se ei ole oikein. Mä en voi mitenkään vastata sun tunteisiin”, Eero selitti rauhallisesti.
Kiian teki mieli hetki inttää vastaan, että mitä Eero oikein kuvitteli. Sitäkö, että Kiia piti Eerosta sillä tavalla, haluaisi jotain enemmän ja niin edespäin… Mutta Kiia ei osannut edes itselleen vastata, mikä oli sitten se oikea tilanne. Toisaalta oli ihan luonnollista, että Kiia istui ammeessa ilman vaatteita ja Eero vain oli vieressä… Mutta he olivat suudelleet. Eli jotain siinä välissä, junnaamassa ylikiintymyksen kohdalla, kallistui kenties rakkauteen. Ei Kiia voinut muuta väittää.”…Mä tiedän. Mutta mä en voi tälle mitään”, Kiia melkein kuiskasi, häpeissään siitä, että ei ollut todellakaan onnistunut tukahduttamaan tunteitaan tai hillitsemään itseään loputtomiin.
”On siis parempikin, että mä muutan pois. Vähän etäisyyttä. Ja pääset lukion jälkeen uusiin piireihin, saat ystäviä. Kyllä tää tästä ajan kanssa, luota siihen.” Kiia värähti, mutta sitten Eero jo hymyili pikaisesti ja nousi.
”Haenko mä sulle kuivat vaatteet?” Kiia pyysi tuomaan jotain punaista, oli taas vähän omissa ajatuksissaan. Mietti Eeron sanoja. Kyllä, niin oli parempi… Niin paljon kuin se sattuisi. Mutta Eero halusi sitä. Ja kyllä se Kiiallekin olisi loppujen lopuksi parempi.
Kun Kiia oli saanut pukeuduttua ja Eero tuli vielä kylpyhuoneeseen, vallitsi vaivaantunut hiljaisuus.
”No, anteeksi kun mä olin kyllä oikea tolvana kun en mitään…” Eero aloitti varovasti. Kiia pudisti päätään. ”Et ollut. Ei sun tarvitse itseäsi vieläkään syyttää. Kiitos vain kun nyt ymmärsit ja kuuntelit.” Kiia puri huultaan hetken. Hänen tässä teki mieli pyytää anteeksi. Että hän aiheutti niin paljon vaivaa... Mutta ei tunteilleen mitään voi. Ja se voimattomuus muuttaa mitään oli ollut ehkä kaikkein kamalinta.
Eero rykäisi ja kokeili uudestaan: ”Helpottiko nyt, kun sait kerrotuksi?”
Kiia hymyili jo, vähän enemmänkin, jotta Eero ei näyttäisi enää huolestuneelta. ”Joo. Kiitos. Sä oot maailman paras isoveli.” Eero hymähti huvittuneena. ”Mutta eihän tästä tarvitse kertoa kenellekään?” Kiia varmisti vielä. Häntä alkoi hävettää koko juttu. Eero pudisti päätään. ”Niin on parempi.” Kiia huokaisi helpottuneena ja hymyili taas.
Oli koko ajan helpompi hengittää ja olla Eeron kanssa. Tuntui kevyemmältä kuin aikoihin, juovuttavan ja luvattoman helpolta sen pitkään kestäneen ahdistuksen jälkeen. Ihan vain yhtäkkiä, kun pääsi avautumaan, kun ei tarvinnutkaan enää olla yksin. Kuin kaikki olisi taas mahdollista. Se oli ihmeellistä.”Hanna on tosi kiva”, Kiia tunsi yhtäkkiä velvollisuudekseen sanoa. Eero hymähti huvittuneena. ”Kiitos.”
”Hyvä, kun susta tuntuu paremmalta.” Kiia puristi silmänsä kiinni. Eero halasi häntä ihan kunnolla, otti tiukasti ja turvallisesti vasten itseään. Sanatkin olivat ihan vilpittömät. Kiia laski leukansa isoveljen olkapäälle, siihen kuoppaan juuri kaulan alla. Siinä oli hyvä olla ja Kiian ei tarvinnut enää pelätä ainakaan sitä, että menettäisi kokonaan Eeron. Sekin tieto helpotti lisää oloa. ”Kiitos”, Kiia kuiskasi vielä.
Sitten ulko-ovi kävi. ”Tulkaa katsomaan, kenet poimin tieltä mukaan.” Eteisestä kuului Hannan kirkkaan äänen lisäksi äidin tervehdys. Kiia ja Eero juoksivat äitiä vastaan innoissaan kuin pienet lapset, kinasivat vuoron perään lahjoja piilosta.
Kaikki oli nyt hyvin.
”Hei, avataan telkkari. Kohta sieltä tulee se joulutervehdys.”
”Joulumikä?”
”Hanna etkö oo ikinä kattonut!? Nyt sua pitää kyllä sivistää.”
Eero ja Kiia taluttivat yhteistuumin ymmällään olevan Hannan sohvalle, molemmat omasta käsikynkästä. Kaikki nauroivat.
***
”Muista sitten pukeutua lämpimästi ja tule pian takaisin. Avataan sitten ensimmäiset lahjat.” Äiti puhui kuin Siiri olisi ollut lähdössä napavaellukselle. Mutta oikeasti Siiri sai viedä vain vähän roskia… Hän kun oli aina innokkain perheestä sen tekemään, jostain syystä.
”Okei”, Siiri vakuutti kirkkaalla äänellä ja sulki oven perässään eteiseen. Eteisessä oli vähän kylmä aina, ulko-ovi oli vanha.
Ja toisaalta… Oli mukava saada hetken rauhaa. Isä, äiti, sisko ja mummi ja ukki pitivät meteliä olohuoneessa ruoan jälkeen kuten joka vuosi. Vuoden juttuja vaihdettiin, muisteltiin vielä vanhempiakin asioita… Ja katsottiin telkkarista kaikki mahdollinen joulurauhanjulistuksesta Samu Sirkan joulutervehdykseen. Ugh sille viimeiselle.
Joten oli mukava olla hetki yksin viileässä eteisessä, katsella lämpimiä jouluisia valoja ja nauttia hyvän jouluaterian jälkeisestä kylläisyydestä.
Sitten oli aika todella pukeutua. Pakkanen oli kiristynyt taas, sen näki isoon ikkunaan tulleista huurrekukista.
Siiri oli jo kävelemässä takaisin sisälle lämpimään, pakkanen pisteli nenänpäätä aika raikkaasti, kun joku kävelikin vastaan. Tämän jonkun tultua katulampun valoon Siiri jähmettyi.
”…No huh.” Sattumaa vai kohtalon järjestämä tilaisuus? Siiri mietti kuumeisesti mitä järkevää hän pystyisi sanomaan, kun eilen oli jäänyt tuppisuuksi… Oliko Mikaelin paljastus ollut vasta eilen? Mielessään Siiri oli muotoillut siitä todella jonkin sortin ikuisen palavan rakkauden vannomisen. ”Oot sä aika söpö tapaus.” Siiri taas melkein muotoili huulillaan ääneti nuo ihanat sanat.
”Tota… Hei. Mistä oot tulossa?” Mahtavan kekseliästä. Mutta ei ollut loputtomiin aikaa miettiä. Siirin sydän hakkasi ja suupielet kramppasivat kylmästä ja jännityksestä.
”Ei kuulu sulle.” Hymy tipahti Siirin kasvoilta kuin sulava jääpuikko. Au, rintaa kirpaisee. Siiri huokaisi lyhyesti. ”Okei, ei sitten, kävele pois, sua ei kaivata nyt…” Turha sitten enempää itseä nolata. Mutta yhtäkkiä eilisen muistot eivät olleetkaan enää niin ruusuisia. Niihin oli ehtinyt tulla jo jatkoksi hellä jälleennäkeminen, joka ei nyt toteutunutkaan. Unelmat saivat piiskaniskun todellisuudelta.
”Siiri oota!”
Siiri kääntyi epävarmana ympäri. Tapahtumat eivät seuranneet mitään hänen lukuisista kuvitelmistaan tai unelmistaan. Siiri ei yhtään tiennyt mitä Mikael aikoi… Siiri sai vain hädin tuskin hymyn kasvoille, häntä niin yhtä aikaa arastutti ja jännitti.
”Siiri”, Mikael puuskahti vähän hengästyneenä. Hän oli oikein juossut Siirin kiinni! ”N-niin?” Siirin ääni värisi naurettavasti.
”Saanko mä suudella sua?”
”M-mitä?” Siiri hymyili yhä, sanat eivät rekisteröityneet kunnolla. Mutta ilmeisesti Mikael ei ollut hyvä kysymään lupia saati odottamaan.
Siiri nosti haparoivasti kätensä Mikaelin selälle, kallisti päätään, onnistui edes jotenkin vastaamaan siihen ihanaan suudelmaan… Hänen ensisuudelmansa. Vau. Lunta satoi, Mikael oli siinä, jouluaatto. Parempi kuin mikään haave tai kuvitelma! Siiri uskoi sulavansa siihen paikkaan pakkasesta huolimatta, mansikkajäätelöä saunassa.
Aivan liian pian Mikael vetäytyi pois ja muuttui mietteliääksi. Siiri uskoi olevansa aivan punainen eikä kehdannut kohottaa katsettaan. Oliko hän tehnyt jotain väärin? Mitä jos Mikael nauraisi kohta? Ei, ei Mikael tekisi sellaista… Toivottavasti. Siiriä kihelmöi ja jännitti. ”Sori, mutta mun oli pakko testata”, Mikael aloitti rauhallisesti. ”Sä varmaan tunsit jotain?” Siiri räpytteli silmiään hämillään, onnistui ehkä vähän nyökkäämään. Teki mieli lähteä juoksemaan hyppien kädet levällään katua eteenpäin, joo tunsi hän.
”Niin mä arvelinkin. Sori, mutta… Mä en ole kiinnostunut susta sillä tavalla.” Siiri nosti varovasti katseensa. Hän ei ollut ikinä käynyt kenenkään kanssa sellaista keskustelua saati kuvitellut sitä heidän välilleen. Pelkkiä herttaisia ruusuja ja hattaraa vain, puistoja ja kuutamokävelyitä. Ei mitään, miten oikeasti ihmiset keskustelivat näistä asioista… Siiri tunsi itsensä yhtäkkiä ihan lapseksi. Sitä hän taisi ollakin. Ja Mikael niin aikuinen ja ihana… Ei.
Mitä Mikael oli sanonut? Ettei hän… Siiristä tuntui vain tyhjältä. Olihan hän tämänkin mahdollisuuden ottanut huomion mutta… Miksi mikään ei tuntunut särkyvän tai romahtavan hänen sisällään? Siiri ja Mikael vain katselivat toisiaan, Mikael odottavasti.
”Ai…Okei”, Siiri kuuli itsensä lopulta sanovan. Sitten Mikael hymyili vielä lyhyesti, anteeksipyytävästi, ja kääntyi.
”Hyvää joulua!” Siiri tokaisi kimeällä äänellä. ”Samoin”, tyttö kuuli Mikaelin vastaavan.
Siirin näkökenttä sumentui hetkeksi. Hän itki lopulta vähän, mutta hymyili kuitenkin koko ajan. Siiri pyyhki kyyneleet nopeasti pois. Hän oli menettänyt jotain, mutta tuntui niin… Kevyeltä. Kuin taakka olisi nostettu pois. Hän olisi voinut jatkaa tätä vielä monta vuotta, mutta… Nyt hän ainakin tiesi. Ei jäisi lopun elämää jahkaamiseksi. Se vannoutunut ja itsepäinen stalkkeri hänen sisällään jankutti, että kyllä ajan kanssa Mikael voisi vielä lämmetä. Mutta Siiri tiesi kuitenkin toisin… Kun ei niin ei. Ja nyt Siiri tiesi sen. Mutta…
Hän sai ensisuudelmansa Mikaelilta! Jouluaattona! Mitään sen ihanampaa Siiri ei olisi osannut kuvitellakaan. Sitä hän ei unohtaisi, vaikka nyt Siiri voisi pelkäämättä unohtaa tunteensa Mikaeliin kun tiesi, että ei saisi vastakaikua… Etsiä jonkin muun paremman elämää rytmittävän ja turvalliseksi tekevän asian. Siiri asteli kepein askelin kotiin.
***
Elise oli livahtanut vieraita täynnä olevasta kodista kävelylle. Tai siis oikeasti viemään Janille lahjaa. Kyseessä oli litteä paketti, joka mahtui hyvin piiloon paksun talvitakin alle, joka tuli tarpeeseen jo kylmän säänkin takia.
Nyt Elise tiesi olevansa varmasti oikeassa paikassa, oven takaa kuului juhlan remua ja puhetta ranskaksi. Oikea juhlayö tulossa. Pikainen hymy käväisi Elisen kasvoilla, mutta sitten jännitys vei taas voiton ja Elisen kasvot valahtivat keskittyneen vakaviksi.
Ensimmäisen kerran Elise ihmetteli, kun kelloa soitettuaan kuuli toiselta puolelta naisen kiivasta ranskan papatusta ja korkokenkien äänen. Kuka oikein tulisi avaamaan? Olisiko Elise sitten ihan tuppisuu? Voi missä Jani on…
Elisen silmät levisivät, suu avautui aavistuksen.
”Elise!” Jani huudahti yllättyneenä. Hän yritti nousta seisomaan suorassa ja ryhdikkäästi, mutta käsivarressa roikkuva nainen näytti olevan tiellä. Nainen kikatti ja kuiskasi jotain Janille, Jani huitoi naista kauemmaksi.
”Mitä sinä täällä? Unohdinko jotain?” Jani kysyi nauraen. Elise pudisti hitaasti päätään. ”Eet…” Kylmä hiki kihosi pintaan, sydän hakkasi. Elise vain seisoi eikä saanut mitään aikaiseksi. Miten hän edes voisi antaa lahjan kun tuo, tuo…
Ranskalaiset eivät pidä hiljaisuudesta keskustelussa, ja nyt hiljaisuus oli jatkunut liian pitkään. ”Jeanih? Qui est elle?” Kuka hän on, kuka on tämä pikku tyttö… Siihen sävyyn nainen sen kysyi. Noin kiharat hiukset, ja Elise kun oli ollut ylpeä omistaan…
”Euh… Elle est… Elle est mon amie…” Jani selitti epävarmasti. Ystävä, ystävä vain? Jani sanoi senkin niin varovasti. Elisen kädet puristuivat nyrkkiin, kun punatukka katseli häntä jotenkin huvittuneena. Hienossa juhlamekossaan, kun Elise hikoili paksussa toppatakissaan näyttäen paisuneelta teletapilta…
Elise oli ollut ihan tyhmä, pihalla koko ajan. Ei hän oikeasti siihen maailmaan kuulunut. Jani oli aikuinen, hän vasta lapsi. Janin ystävät olivat aikuisia, nainen hänen vieressään tyylikäs ja aikuinen.
Jani oli vain leikkinyt hänen kanssaan, ja nyt unohtanut niin kuin juhlijatkin kaikki ne herkut tuolla pöydällä, joita he olivat eilen yhdessä leiponeet. Eilen… Siitä tuntui olevan yhtäkkiä niin kauan ja nyt sekin ennen niin ihana muisto peittyi häpeällä ja ahdistuksella. Lahja takin sisällä tuntui yhtäkkiä kovin turhalta ja painavalta.
”Jeanih, viens…” Nainen alkoi olla kärsimätön, repi Jania kädestä takaisin kohti muita juhlijoita. Elise ei osannut siinä vaiheessa enää muuta kuin seistä ja tuijottaa.
”Mais Marie, attend un peu maintenant!” Jani naurahti taas. Ihmetteli, miksi naisella oli sellainen hoppu. Miksipä ei, ei Elise ollut mitään merkittävää.
Sitten nainen suuteli Jania poskelle. Jani näytti olevan ymmällään, katseli naisen ja Elisen väliä. Kohautti olkiaan epävarmasti hymyillen. Mutta Elise sai tarpeekseen. Tyttö huokaisi raskaasti ja perääntyi ovelta, juhlamusiikki ja riehakas puhe hiljenivät heti vähän. ”Tota… Heippa”, Elise pystyi vain sanomaan.
Lahjan Elise repi takkinsa alta kiireellä ja turhautuneena ja viskasi portaikkoon edellään. Kunpa kirjat menisivät vain heittämällä rikki, mutta Elise ei jaksanut kerran heitätettyään kiinnittää huomiotaan enää vaivalla ja – yäk rakkaudella valitsemaansa lahjaan.
Kun voi olla niin kylmä…
Elise katseli hetken tummaa taivasta, lumihiutaleet leijailivat hänen hiuksiinsa ja kasvoille. Sekoittuivat sulettuaan kyyneleisiin. Elise ei jaksanut alkaa pyyhkiä niitä pois. Tuntui, ettei jaksaisi enää yhtään mitään. Mutta kai sitä oli pakko kotiin raahautua. Petettynä ja lannistuneena.
Elise kääntyi vastahakoisesti ympäri, kun kuuli askeleita takaansa. Jani huusi vaikka kuinka monta kertaa hänen nimeään, mutta kun ääni läheni, Elise ei voinut enää sulkea sitä korviltaan.
”Elise mä olen pahoillani. Mun ei ollut tarkoitus pahoittaa sun mieltä mitenkään… Anna mun selittää”, Jani pyysi hengästyneenä. Vaikka Elise yritti nyt löytää pettyneen tunteen tilalle vihaa miestä kohtaan, yritys oli turha. Ei hän voisi Jania ikinä vihata… Etenkään, kun toivon kipinä alkoi lämmittää tyttöä sisältä päin.
”No?” Elise kysyi tunteettomalla äänellä. Kyyneleet lakkasivat virtaamasta.
”Se ei ollut sitä miltä se ehkä näytti”, Jani aloitti kiireesti kuin peläten, että Elise lähtisi jatkamaan matkaa. Elise tuhahti. ”Mitä se sitten oli?” Toisaalta sydän hypähti ilosta, kun toivoa tuli lisää. Toisaalta Elise ei tahtonut olla ihan sinisilmäinen… Ja toisaalta hän rakasti Jania. Selitti nytkin niin takellellen ja söpösti kuin pikku poika.
”Mähän mainitsin sulle eilen mun veljen ranskalaisen vaimon? Noh, tapasit nyt Marien.”
Elisen täytyi näyttää todella hämmästyneeltä, koska Jani uskalsi jo nauraa. ”Joo, totta on! Se on tollanen kaikkien tapaamiensa ihmisten kanssa sukupuolesta tai iästä riippumatta. Pahoittelen, en muistanut sitä mainita ja se näytti varmaan vähän kummalliselta, kulttuurieroja, Jesse mokomakin vain nauroi taustalla… Ja en tiennyt, että olet tulossa käymään”, Jani selosti nopeasti.
Elise sai koottua kasvonsa taas neutraaliksi naamioksi. Piti olla kuitenkin vähän skeptinen, vaikka tuntui tosi helpottuneelta. Kyllä hän saattoi sitä kuvitella ranskalaisesta niin vetävän näköisestä naisesta. Mutta kuitenkin, Elise ei enää halunnut, että häntä sattuu niin pahasti…
”Voinko mä luottaa suhun?” Elise kysyi hiljaa, otti askeleen kauemmas. Hän ei tarkoittanut pelkästään tätä iltaa, vaan myös mahdollista tulevaisuutta. Janikin näytti ymmärtävän sen, koska vakavoitui. Hän katsoi Eliseä pitkään. ”Se on susta itsestä kiinni. Mutta ainakaan mä en halua satuttaa sua enää mitenkään.” Jani lopulta totesi mietittyään.
Ja kai Elise luotti… Hitaasti hän palasi Janin luokse. Antoi tämän koskettaa itseään. Se tuntui hyvältä ja oikealta. Elise uskalsi jo kohottaa katseensa ja katsoa Jania suoraan silmiin. ”Jos sä lupaat.” Miehen silmätkin hymyilivät nyt sitä ihanaa lämmintä hymyä. Elisen sisällä läikehti yhtä lämmin ilo, kun Jani tuli lähemmäs.
Se oli juuri niin ihanan hellää ja varovaista, kun Elise oli kuvitellutkin… Ja vielä romanttisessa lumisateessa sillä samalla kadulla, jota Elise oli katsellut eilen ikkunasta. Mutta Elisen sisällä eivät räiskyneet mitkään ilotulitukset. Tuntui vain lämpimältä ja turvalliselta.
”Voidaanko aloittaa alusta?” Jani kysyi varautuneesti. Pelkäsi ja odotti Elisen vastausta. ”Hmm”, Elise mietti ääneen, ”ei. Jatketaan tästä… Mutta voidaan unohtaa Marie jos sä sitä tarkotat.” Jani naurahti helpottuneena ja suuteli Eliseä vielä nopeasti uudestaan, kiitollisena. Eivät he niin erilaisia olleet. Ehkä eri maailmoista, mutta samaa sisältä.
”Sun lahja on porraskäytävässä…”
”Mä näin sen. Mutta ollaan hetki ulkona. Mä en oikeastaan tykkää sellaisista meluisista juhlista, joissa on niin paljon porukkaa”, Jani paljasti. Elise naurahti ymmärtäväisenä ja hymyili kiitollisena Janille...kun tämä oli juossut hänen peräänsä. Ei halunnut päästää Elisestä irti yhtään sen enempää kuin Elise Janista. Elise ei enää pelännyt tai epäröinyt. Siihen hän kuului, Janin käsivarsille.
***
Joulua on monta tapaa viettää, mutta siitä on yhteisiä mielipiteitä.
Joulu kuuluu viettää yhdessä arkihuolet unohtaen.
Jouluna on helppo muistaa, millaista on olla huoleton lapsi. Sama huolettomuus tarttuu helposti itseenkin.
Joulu on rauhallista mutta juhlavaa yhdessäolon aikaa, jolloin ei ole mihinkään kiire. Kelloa ei tarvitse vilkuilla.
Yhtä lailla antamisen ja saamisen juhlaa ja iloa.
Aikaa, jolloin ollaan itselle tärkeiden ihmisten kanssa.
Mutta ennen kaikkea joulu on juhla, josta jää ikimuistoisia muistoja, jotka lämmittävät sydämmessä. Kaikille erilaisia, mutta yhtä tärkeitä ja merkityksellisiä.
Jouluna saa ja pitää rauhoittua. Jouluna on niin levollista ja hyvä olla, että sen luulisi näkyvän myös ulospäin.
******
Thö grande finale!
Sellainen sitten. Myönnän, tuli niin imelää imelää ja onnellista, mutta enhän nyt joulutarinan voisi antaa ikävästi päättyä XP. Toivottavasti ei kuitenkaan mitään ihan yltiöarvattavaa... Mutta tätä viimeistä osaa, vaikka pitkä onkin, oli tosi kiva tehdä! Siitä lopetuspuheeseen.
Kiitos kaikille lukijoille ja ahkerille kommentoijille! Kyllähän tämä taas oman aikansa ja vaivansa vei, mutta oli sitäkin kivempi tehdä, kun sai myös kehuja. Nytkin voitte kommentoida niin tätä osaa kuin vaikka koko tarinaakin kokonaisuutena. Yrittäkää kaikki vain kommentoida, jotka ovat tätä lukeneet ^^
Vaikka tämä oli mukavaa vaihtelua, palaan nyt enemmän legacyni pariin kunhan olen pitänyt parin viikon kirjoitustauon. Se perinteinen aina joulun aikaan… Ja siitä puheen ollen.
Oikein rauhallista ja miellyttävää joulua teille kaikille! Ja kiitos vielä kerran lukijoille :D
Jouluyö, juhlayö!
Täytetty nyt on työ
Kommentit