Huh, tämä meni vähän tiukille ^^'' Piti kirjoittaa vielä osa tekstistä päivää ennen. Ja yksi kuvakin puuttui... Mutta, nyt on kaikki hyvin. Osa täällä ihan ajoissa teidän luettavannanne! :D Hieman enemmän tekstiä ja kuvia kuin tavallisesti... Mutta vielä pysytään alle sadassa kuvassa.
Ja epäilenpä vahvasti, että ainakin osa porukasta tulee nauttimaan kovasti tästä osasta... Joissakin tarinoissa luvassa käännekohtia. Isompaa ja pienempää.
Varoitus: Pimeää pikselimössöä paljaasta pinnasta. Ottakaa niin tosissanne kuin voitte XD
******
23.12 torstai
”Heippa, lähden nyt töihin ja mulla menee myöhään. Olkaa kiltisti täällä.”
”Ainahan me”, Eero vakuutti. Kiia puri huultaan. Kaksin… Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Sitten ovi kävi.
”No niin”, Eero julisti iskien kädet reisiinsä. ”Mitä jännää meillä olisi tänään ohjelmassa?” Kiia kohautti olkiaan. Hän oli ihan lukossa. Tämä oli sellaisia hetkiä, kun hän halusi jotain tapahtuvan, mutta toisaalta pelkäsi kaiken menevän pieleen. ”Loistava valinta! Käyn laittamassa leffan pyörimään.” Onneksi Eero hoiti puhumisen hänenkin puolestaan.
Alkutekstit olivat juuri loppuneet. Joku B-luokan toimintaleffa. Kiian sydän hakkasi, hän keräsi rohkeutta, jotta saisi edes jotain sanottua. ”Eero… Voinko mä nojata suhun?” Kiia puristi käsiä nyrkkiin sylissään. Sano nyt jotain pian kiltti…
”No tietenkin. Ei sun sellaiseen mitään lupaa tarvitse pyytää.” Eero tuli heti lähemmäksi. Melkein kuin olisi odottanut Kiian pyytävän juuri sitä. Rauhoittumisen sijaan Kiian sydän hakkasi entistä kiivaammin. ”Kun oot ollu vähän alla päin viime aikoina.” Kiia hädin tuskin rekisteröi Eeron sanat, kun tämä samaan aikaan asetti kätensä hänen hartialleen ja veti vasten itseään.
”Onko sun nyt hyvä olla?” Eero varmisti hetken kuluttua, kun he olivat asettautuneet. Kiia nyökkäsi hymyillen. Eero hymähti hyväksyvästi ja keskittyi taas telkkariin. Joku huvittava kohtaus siellä oli meneillään.
Oli, Kiian oli todella hyvä olla siinä. Ei väliksi, vaikka olisi halvaantunut ja jäänyt siihen loppuelämäkseen, Eeron viereen. Eeron syliin. Jos olisivatkin vain he kaksi… Itsekäs ajatus, jonka Kiia oli yrittänyt jo sivuuttaa. Mutta nyt kun sai maistaa tätä onnea oikeasti… ”Paree olla. Tää on meidän viimeisiä tällasia leffailtoja kai sitten.” Kiia yritti olla huomioimatta viimeistä kommenttia. Mutta hän värähti.
”Onko sulla kylmä?” Kiia pudisti päätään, mutta värähti uudestaan. Oli kylmä ja taas ahdisti. Ei siitä tunteesta päässyt vain päivän päätöksellä eroon. Eero otti hänen pienemmän kätensä omaansa ja puristi. Kiia puristi takaisin. ”Noin, onko parempi?” Kiia nyökkäsi jälleen. Ei hän saisi nauttia tästä niin paljon, erosta tulisi vain vaikeampi, Kiiasta onnetomampi, mutta…
Voisi kuvitella, että Eerokin välittää hänestä niin paljon, yhtä paljon.
***
Eliseä jännitti, nyt oli se hetki. Jani oli pyytänyt häntä auttamaan jouluruokien laitossa. Elise oli sanonut menevänsä Kaisalle, toivottavasti hänen vanhempansa eivät muistaisi, ettei tämä ollut maisemissa lainkaan… Eliseä ei oltaisi ikimaailmassa päästetty jonkun entisen opettajan, viisi vuotta vanhemman miehen luokse. Nämähän olivat melkein kuin treffit! Tai ainakin niin Elise ilakoi mielessään koko matkan, kännykän sinertävästä näytössä pimeässä osoitetta tiiratessaan.
Mutta nyt Eliseä vain jännitti hirmuisesti. Ainakin sukunimi ovessa oli oikea, mutta oliko hän katsonut päivämääränä ja kellonajan oikein, jos viesti olikin tarkoitettu jollekin muulle… Elisen olisi pitänyt vastata ja varmistaa! Miten saattoi olla niin tyhmä! Sitten Elisen koko keho jännittyi, kun oven toiselta puolelta kuului askeleita.
Elise havahtui pelostaan vasta huomasi olevansa taas tutussa halausotteessa. Kyllä, kaikki oli hyvin. Hän oli oikea henkilö oikeassa paikassa oikeaan aikaan, juuri oikean miehen kanssa…
”Anteeksi kun kesti, piti ottaa vielä pari juttua esille. Tule, voin näyttää mihin voit laittaa päällysvaatteet”, Jani selitti tohkeissaan. Eliseä hymyilytti. Jani oli heti ihan erilainen, kun ei oltu koulussa. Ja Elise piti siitä. Jani oli aina ollut innokas ja mukava, nyt vielä enemmän.
Elise tunsi koko ajan enemmän olevansa kotonaan. Hän unohtui välillä katsomaan ikkunoista avautuvia maisema: lunta pyrytti hiljaksiin ja sen erotti hyvin katulamppujen loisteessa. Talvi pakkasessa leijuvaa unelmaa. Oli niin romanttista ulkona…
Ja sisällä Elise sotki kokoon porkkanalaatikkotaikinaa kuunnellen Janin jostain löytämää joululaululevyä. Sellaisia kaupallisia jollotuksia, mutta hyvin tunnelmaa keventäviä ja työskentelyä rytmittäviä. Elise aina vain teki mitä Jani pyysi, välittämättä lainkaan siitä, että ensin hän käsitteli piparkakkuja ja sitten vasta pääruokaa… Ei ollut väliä, mitä missäkin järjestyksessä.
Kunhan Jani hääräsi koko ajan hänen kanssaan. ”Paljon porkkanalaatikkoa ainakin luvassa. Tuleeko tänne iso suku vai…? Jos siis saan kysyä?” Elise alkoi olla niin vapautunut, että menetti välillä se kohteliaan otteen, jolla hän piti itseään kurissa. Vaikkei Jani ollutkaan enää hänen opettajansa, niin oli mies silti häntä vanhempi ja käytännössä ihan vieras…
”Hmmh… Niin, totta kai saat kysyä. Osittain. Lähinnä tänne tulee kuitenkin ystäviäni. En ole tainnut mainita, mutta veljeni asuu Ranskassa ranskalaisen vaimonsa kanssa, olen siellä viettänyt jokusen vuoden itsekin. Muun muassa he tulevat viettämään aattoa tänne. Muiden vieraiden osalta voin luvata, että huomenna täällä ei tulla puhumaan muuta kuin ranskaa. Mon dieu! Ainoa päivä kun voin unohtaa kouluasiat taitaakin olla tämä”, Jani tokaisi kuitenkin lopuksi huvittuneena. Elise hymyili säihkyvästi miehelle takaisin, ihanaa kun hänelle puhuttiin noin suoraan.
Sitten oli aika keskittyä taas omiin touhuihin hetkeksi.
”Ääh, miten onnistuin taas tässä…” Elise vaikeroi, kun painavaa ja täyttä kulhoa pöydälle asettaessa sen sisältöä valui hänen kädelleen. Nyt oli sormet ihan porkkanalaatikossa.
Jani oli yhtäkkiä hänen takanaan samaisen käsipyyhkeen kanssa, jota Elisekin oli käyttänyt monta kertaa sen illan aikana sotkiessaan. ”Tekevälle sattuu. Anna minä autan…” Elise ei aivan tiennyt, mitä Jani aikoi, mutta joka tapauksessa hän otti vähän säikähtäneenä, lähinnä nolostuneena kun hänen erheensä oli huomattu, askeleen kauemmas. Pyyhkäisi hermostuneena hiuksia sivuun kuten hänellä oli tapana ja sitten oli jo naamakin laatikossa.
”Eh… Annatko vain sen pyyhkeen, kyllä mä osaan sotkuni siivota.” Jani vain kallisti päätään hymyillen ja ojensi pyyhkeen punastelevalle Eliselle. ”Ei sinun tarvitse pelätä.” Jani totesi kuin ohi mennen kääntyessään taas oman touhunsa pariin. Vaikka Elise ei sitä halunnut oikein itselleenkään myöntää, kyllä hän näköjään oli pelännyt. Hän oli vieraassa paikassa, sen käytännössä vieraan miehen kanssa, ihan tervettä itsesuojeluvaistoa jota Elisellä vielä ihmeen kaupalla oli… Mutta kyllä Janiin Elise pystyisi luottamaan. Tai ainakin oppisi, ainakin tätä menoa.
”Hyvin ollaan saatu kaikki kokoon. Yksin minulla olisi mennyt tähän ikuisuus, kiitos”, Jani aloitti illan kääntyessä kohti yötä. Elise alkoi jo vilkuilla kelloa huolestuneena. ”En pidättele sinua enää kauan, enää vain ensimmäinen salaattisatsi tekemättä. Mutta tässä ei olla ehditty muuta kuin laittamaan ruokaa.” Elisen vatsassa alkoi taas kipristellä tuttu odottava jännitys. Niin… Ei oltu ehditty jutella ja tutustua.
”No tuota… Sinulla on siis ainakin veli Ranskassa?” Jani nyökkäsi vahvistukseksi. Kyllä Elise muisti, mutta siitä oli hyvä pompata seuraavaan aiheeseen… ”Mullahan on kanssa isoveli, joka on jo muuttanut pois kotoa. Pari vuotta mua vanhempi.” Elise piti tauon. ”Ääh… Tuntuu turhalta kertoa. Kaikki, mitä mä niihin ranskan aineisiin olen laittanut itsestäni tai tulevaisuudensuunnitelmista tai mitä lie on ikinä kysyttykään on totta.”
”Noh”, Jani jatkoi siitä, ”hyvä tietää. Kyllä niissä on kaikenlaista tullut vastaan, olen melkein iloinen kun on vaitiolovelvollisuus, mutta ainakin sinä sitten olit totuudenmukainen. Aiot siis eläinlääkäriksi? Hieno tavoite.” Elise nyökkäsi ujosti. ”Ja tuota…” Jani mietti taas selvästi, missä raja meni. Elisestä tuntui sillä hetkellä, että ei yhtään missään tai jossain kaukana ylhäällä. ”Sinuun olisi mukava tutustua muutenkin kuin aineiden kautta.” Elise naurahti mielissään. ”Toki. Samoin. Tai siis…” Elise pudisti päätään turhautuneena. Jani vain hymyili sitä lämmintä hymyään.
”Oho! Hitsi vie”, Jani yhtäkkiä älähtikin. Elise seurasi hämillään miehen katsetta, kun tämä kääntyi ympäri. ”Ai niin”, Elisekin huokaisi, kun muisti, että liedellä oli vielä jotain. Jani kiirehti laittamaan liesituuletinta kovemmalle ja selitti itsekseen jotain yli-innokkaasta palohälyttimestä. Silloin Elise sai tilaisuuden vähän setviä ajatuksiaan.
Ilta oli ollut ihan mahtava, hän oli saanut olla ihan kaksin Janin kanssa. Joululaulut soivat vieläkin taustalla. Elisen teki mieli nauraa tai laulaa ääneen, hän oli niin onnellinen. Tämä kaikki oli kuin toteen käynyttä unta eikä Janin puheiden mukaan vielä loppuisi siihen.
”Elise, otatko salaatin ainekset kaapista, siitä alahyllyltä? Elise?” Elise hätkähti vasta hetken kuluttua liikkeelle Janin myhäillessä huvittuneena.
***
Siiri väänteli käsiään ja pyöri tuskastuneena ympäri huonettaan ja yläkertaa, ilta oli juuri lopullisesti pimentynyt ensimmäisen mukavan lomapäivän päätteeksi. Mutta sitten Siiri ei voinut enää pidätellä ahdistavia ajatuksiaan, jotka vyöryivät hyökyinä päälle ja takertuivat nuoreen mieleen kuin takiaiset.
”Miten mä voin enää edes tavata sitä! Nyt se taatusti tietää, kuka ne kaikki kortit on antanut ja ja… Se tietää taatusti kaiken eikä enää halua olla mun kanssa missään tekemisissä!” Siiri itsekin tiesi sentään olevansa pahemman luokan stalkkeri, mutta ei sille mitään voinut, siitä oli tullut elämäntapa ylä-asteen aikana.
Nytkin ajatuksistaan huolimatta Siiri päätyi ikkunansa äärelle ja sattui vilkaisemaan ulos tottuneesti tiettyyn suuntaan, juuri oikealla hetkellä…
Siirin hengitys pysähtyi ja jähmettyi kurkkuun, suu aukesi aavistukseen. Hetki tuntui kestävän ikuisuuden, mutta sinä aikana roskapussia yhteiseen taloyhtiön roskikseen vievä Mikael ei ehtinyt ulkona ottaa oikeasti yhtäkään askelta.
Sitten Siiri jo juoksi ja toivoi, että hänen taas tarkoituksella oven pieleen jättämänsä roskapussi oli yhä siinä, siitäkin oli tullut tapa. Aina valmiina odottamassa tällaista tilaisuutta… Eikä Siiri jättänyt nytkään siihen tarttumatta. "Siiri mitä sä meluat!" kuului siskon huoneesta Siirin juostessa ohi, mutta Siiri ei kiinnittänyt mihinkään muuhun huomoita kuin siihen, ehtisikö ajoissa ulos.
Siiri asetteli vielä kerran hiuksiaan kävellessään ja toivoi, että näytti hyvältä ja Mikael näkisi ja toisaalta, että Mikael ei olisi huomannut häntä laisinkaan.
Mutta turha toivo, Siiri oli tehnyt tämänkin tempun niin monta kertaa, että jalat kuin itsestään asettuivat oikeaan tahtiin, jolloin Siiri ja Mikael pääsivät roskikselle yhtä aikaa. ”Anna mä nostan kannen”, Mikael totesi matalalla äänellä eikä odottanut vastausta, nostanutkaan katsetta. Siiri heitti oman pussinsa Mikaelin viskaaman päälle mielissään siitä, että Mikael kuitenkin näytti huomaavan hänet.
”Noh, sitten sisälle, täällä on vähän kylmä ilman takkia…” Siiri mutisi kun pakotti itsensä sanomaan jotain. Hän oli kääntymäisillään ja odotti Mikaelin tekevän samoin, kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Mikael pysyi paikoillaan ja… voi hitsi katsoi häntä.
Siiri painoi katseensa, Mikael jatkoi katselua, mietteliäänä. ”Siiri”, Mikael totesi nimen kuin maistellen. Siiri värähti. Mikael sanoi hänen nimensä! Siiri ynähti vastaukseksi, kun ei saanut mitään muuta järkevää ääntä itsestään. Sydän hakkasi jotenkin hitaasti ja varovasti hänen rinnassaan, pelokkaana. Siiri kohotti hitaasti katseensa. ”Oot sä aika söpö tapaus”, Mikael ilmoitti lopuksi ja kääntyi sitten.
Nyt Siiri ei ehtinyt sanoa mitään – kiitos kovasti, tai pelkkä kiitos tai no kiitos… - ennen kuin Mikael oli jo kääntynyt lähteäkseen. Siiri kelasi hetken vielä sanoja mielessään, toisti melkein itselleen ääneen, hämillään, epäuskoisena. Kääntyi lähteäkseen, kuuli kun Mikael sulki kauempana kotiovensa. Mutta sitten Siiri vihdoin sai asian sulateltua...Pysähtyi ja kääntyi.
Siiri ei voisi palata kotiin enää koskaan, ainakaan oikeassa ulottuvuudessa. Olo tuntui leijuvalta. Mikael oli kehunut häntä! Puhunut suoraan hänelle! Voi ihanaa… Ei sitä onnen määrää voinut edes uskoa todeksi, teki mieli yhtä aikaa nauraa ja itkeä. Voitto, vihdoin! Siiri loikki riemuiten loppu matkan kotiin.
***
Kello oli jo paljon, mutta ainakin yhdessä huoneessa Juhon nelihenkisen perheen talossa oli vielä valot päällä ja telkkarin äänet kovalla. Pelin räikeät värit ja valon välähdykset heijastuivat seinälle ja sen edessä lattialla istuvien nuorien kasvoille, kuin irvokkaassa taideteoksessa. Poikien silmät kiilsivät innostuksesta.
”Hah, taas mä voitin! Mikä sua vaivaa, Juho? Otin ohjaimen mukaan mutta olisiko sun pelitaidotkin pitänyt muistaa tuoda vielä erikseen?” Juho vain hymähti vastaukseksi Rasmuksen ilakoidessa itsekseen vielä hetken.
Juho ei ollut pystynyt keskittymään iltaan niin hyvin kuin olisi halunnut. Ulkoisesti he olivat tehneet Rasmuksen kanssa kaikkea samaa kuin ennenkin, kuten nyt vaikka pelasivat. Mutta Juho yritti koko ajan alitajunteisesti etsiä merkkejä jostain normaalista poikkeavasta ja toisaalta tukahduttaa tuon tarpeen tietoisesti ja se vei keskittymisen muualle.
Sitten ovi raottui ensin aavistuksen ja pian huoneeseen astui nuori tyttö. Rasmus ei ollut huomaavinaan uteliasta yleisöä, mutta Juho ei voinut olla huomaamatta.
”Äh Essi taas sä tunget tänne. Enkö mä ole pyytänyt sua antamaan mun olla rauhassa silloin kun on kavereita? Toi on ärsyttävää”, Juho ärähti. Rasmuksenkin oli pakko kääntää huomionsa Essiin, kun Juho puhuttelunsa ajaksi laittoi pelin pauselle.
Essi ei ollut moksiskaan sellaisesta saarnasta, taisi olla tottunut. Pikkutyttö nakkeli niskojaan ja ilmoitti sitten nenäkkäästi: ”Laita ovi lukkoon jos et halua ketään tänne. Kyllä mä voin tulla, tää on munkin koti ja äiti on kieltänyt sua omimasta kaikkia pelejä itsellesi. Sitä paitsi mut lähetettiin alun perin sanomaan, että teidän pitää olla hiljempaa ja mennä kohta nukkumaan.” Juho avasi suunsa pari kertaa kuin kala kuivalla maalla, hänellä ei ollut mitään tarpeeksi hyvää vastaväitettä. Rasmus tuuppasi Juhoa kylkeen ja iski silmää sanoen: ”Niin älä nyt, kyllä meillä saa faneja olla.” Juho meni aiempaakin enemmän lukkoon ja tyytyi vain hiljaa jatkamaan taas peliä.
”Sinulla on sitä paitsi kauniin jouluinen paita”, Rasmus kehaisi Essiä, joka hihitti mielissään. Rasmus ainakin osasi käsitellä pienempiä lapsia hyvin. Toisaalta… Juho oli pari kertaa ehdottanut, että Rasmus ottaisi Essin hoitoon viikoksi ja kertoisi sitten uudestaan mielipiteensä pikkuväestä.
Juhon pinna kiristyi tasaisesti, kun Essi asettui katselemaan peliä turvallisen etäisyyden päähän veljestään ja lähelle hänelle kiltimpää Rasmusta. Pikkutyttö kyseli koko ajan: ”Mitä nyt tapahtuu? Kumpi on kumpi? Mitä tässä pitää tehdä? Kumpi voittaa?” Rasmus vastaili kärsivällisesti, kunnes tyttö kyllästyi ja lähti. Vasta oven mentyä kiinni Juho pystyi taas hengittämään vapaasti.
”Rasse just tolla tavalla sä rohkaiset sitä tulemaan jatkossakin häiritsemään”, Juho yritti saada Rasmuksen ymmärtämään. Rasmus kohautti olkiaan. ”Se on söpö riesa. Ja kieltämällä jotain lapset vaan kiinnostuu enemmän. Mut sun oven saa vai lukkoon?” Juho ei pitänyt ilkikurisesta virneestä, jonka Rasmus väläytti hänelle. Juho pyyhkäisi kädellään. ”On aina saanut, melkein kaikki tän talon ovet saa. Etkö tiennyt? Jatketaan nyt”, Juho ärähti lopuksi turhautuneena. Rasmus tyytyi tottelemaan.
Rasmus kuitenkin keskeytti kohta: ”Mutta haetaan mun patja sieltä kaapista kohta. Se ei ole kivaa, kun pitää yrittää olla hiljaa muiden nukkuessa. Niin kuin viime kerralla.” Juho kohautti olkiaan tyytyväisenä aiheenvaihdoksesta. ”Ja sitä viime kerralla. Se patja on jo aika tuttu sulle.” Molemmat hymyilivät, mutta eivät enää vilkaisseetkaan toisiaan.
”Laitetaan valot kiinni kohta, mua väsyttää. Mä en älyy miten sä jaksat nyt jo alottaa sen äikän kurssin pakollisen kilometriromaanin, mä haluan vaan unohtaa kaiken kouluun liittyvän”, Juho marisi kuiskaten ja työnsi mielessään takavasemmalle ne pari muutakin asiaa, jotka hän pyrki hanakasti unohtamaan.
Rasmus hymisi poissaolevana vastaukseksi. ”Okei, kärtty. Mut tää on oikeesti kiinnostava”, poika lopulta henkäisi. Juho oli jo kääriytynyt peiton alle ja kääntänyt Rasmukselle selkänsä. Niin kuin aina ennenkin, Juho väsyi kaikkeen heistä kahdesta nopeammin.
Kaikki olikin mennyt sinä molempia jännittäneenä iltana vähän turhankin kepeästi ja normaalisti.
Pojat menivät kaikkia muita ainakin sen pari tuntia myöhemmin nukkumaan sinäkin iltana. Kun valo sammui, oli aivan pimeää ja hiljaista. Lukuun ottamatta pientä kahinaa, joka syntyi siitä, kun pojat käänsivät kylkeä silloin tällöin. Kumpikaan ei saanut unta, kun ei ollut muuta tekemistä viemässä ajatuksia pois siitä yhdestä aiheesta. Ajatukset oikein pesiytyivät sen ympärille, kalvoivat koko kehoa.
Juho etenkin tunsi sydämensä hakkaavan ja kuinka tuskan kylmä hiki otti valtaansa. Hän ei ollut enää lainkaan varma, mitä olisi tilanteen toivonut olevan. Vitsi vai totta? Olisiko parempi, jos mitään ei olisi tapahtunut? Tai hei niin, että Rasmus ei pitäisi hänestä sillä lailla ollenkaan? Toisaalta se olisi tässä vaiheessa tuntunut jostain syystä tyhjältä… Lopulta pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Juho luovutti ja avasi silmänsä ja kohtasi saman tien Rasmuksen katseen lattianrajasta. Tuntui, kuin ajatukset olisivat loksahtaneet samoille urille.
Molemmat nousivat istumaan, Juho asettautui hitaasti kylmälle lattialle. Hän tärisi niin kylmästä kuin… Tuntui, kuin ne toiset väristykset olisivat lähteneet jostain syvältä hänen sisältään, ytimestä, joka tärisi muutoksen pelosta. Ne vavisuttivat hänen kehoaan enemmän kuin mikään muu vielä koskaan. Jäätynyt ja jähmettynyt.
”Juho…” Rasmus aloitti kuiskaamalla huolestuneena.
”Ei tässä mitään”, Juho puuskahti hymyillen, katsoi hetken Rasmusta suoraan silmiin. Niin kuin sinäkin iltana, oli pakko kääntää katse. Rasmus pudisti hitaasti päätään. ”Juho”, Rasmus sanoi uudestaan, nyt vähän tiukemmin ja vaativammin. Rasmus tiesi, kun hänelle valehdeltiin. Vaikka Rasmuksen harmaista ja kirkkaista silmistä paistoi huoli, hän piti turvallisuuden etäisyyden itsekseen tärisevään Juhoon. ”Tää ei voi jatkua näin. Sun unohdetaan kaikki – suunnitelma ei taida päteä ainakaan suhun itseen. Miltä susta tuntuu oikeasti?” Rasmus uteli rohkeasti.
Juho pudisti päätään ja nojasi tärisevään käteensä. ”Mä en tiedä. Mä en yhtään tiedä Rasse. Tää on kaikki ihan vierasta mulle. Mä en ole ennen ollut tyttöjenkään kanssa mitenkään muuten kuin ystävä jos sitäkään ja yhtäkkiä pitäisi päättää…” Juho sopersi yhteen menoon pahoinvoivana, kunnes Rasmus laski hetkeksi varovasti kätensä kaverinsa kädelle. Kevyet sormenpäät hädin tuskin hipaisivat. ”Onkohan siihen joku syy, ettei tyttöjen kanssa ole innostanut? Olisiko aika kokeilla jotain uutta?” Rasmus pidättäytyi vihjaamasta suoraan, Juho taisi ilmankin ajatella samaa nyt kun oli päässyt sille ajatuslinjalle. Sen sijaan Rasmus jatkoi taas ystävällisemmin ja kärsivällisesti. Juho pelkäsi.
”Ei sun tarvitsekaan mitään päättää. Sä voit kokeilla ja päättää sitten. Jos sä haluat. Mulla… Mulle ei ole niin väliksi”, Rasmus lupasi. Rasmuksen silmät olivat huolesta kaventuneet, kulmat painuneet alas. Juho katseli ystäväänsä hämillään. ”En mä… Ei se ole oikein. Jos mä en oikeasti olekaan… Mä en halua tehdä sitä sulle. Sen mä ainakin tiedän, että sä ole mun paras ystävä. Mä en halua että se…” Juho sanat hiipuivat, kun Rasmus tarttui häntä uudestaan kädestä, tällä kertaa oikeasti otti kiinni.
”Jos ystävä pyytää jotain, niin entä silloin?” Juhon suu avautui aavistuksen, mutta sanoja ei kuulunut. Sydän hakkasi jo kuin valmiiksi. ”No, nyt mä pyydän sua.” Sitten Rasmus veti pelosta jähmeän Juhon lähelleen.
Koko ajan Rasmus onnistui sen pitämään sellaisena, kuin Juho olisi oikeasti tilanteen hallinnassa. Rasmus odotti yhä vain kärsivällisesti, kun Juho kokeili varovasti. Miltä tuntuu suudella ystävää. Ensin varovasti ja tunnustellen, sitten enemmän.
Juho tunsi ihan vieraita tunteita. Kehon läpi kulkevia lämpimiä väristyksiä kaiken kylmyyden tilalle. Se oli aika juovuttavaa. Kun Rasmus upotti kätensä Juhon hiuksiin, Juhokin halusi tehdä jotain. Jotain… Kaikki oli ihan uutta, mutta hän halusi tehdä nyt jotain.
”Oho”, Rasmus totesi hengästyneenä ja pienesti yllättyneenä kun huomasi, mihin oli päätynyt. Oli kuitenkin mielissään asioiden saamasta käänteestä, mutta yritti olla näyttämättä liian innokkaalta. Kun niitä kaikkia unia ja haaveita ja katseita oli kertynyt… Ja kaikki olikin nyt tässä, totta.
Juho katseli häntä silmät levinneenä kuin säikähtäneenä omasta teostaan. Rasmus kurotti kättään kohti pöytälampun katkaisijaa, mutta Juho esti nopeasti hänen aikeensa. ”Ei nyt. Mä en tiedä kuka olen”, Juho kuiskasi lyhyesti, kuulosti osin hätääntyneeltä ja osin kiihkeältä. Rasmus naurahti lyhyesti ja matalalla äänellä, rentoutui Juhon otteessa. Juho nuolaisi huuliaan. ”Otetaan siitä selvää”, Rasmus ehdotti.
Oli sittenkin ihan hyvä, että oven saa lukkoon. Juho epäili, että ainakin Essi olisi saanut elinikäiset traumat, jos olisi nähnyt veljensä ja tämän kaverin kokeilut. Joiden raja muuten meni siinä, kun Rasmus yritti tarttua Juhon yöpaidan housuihin, sitten otettiin takapakkia.
Mutta kyllä sitä ilmankin pystyi hetken pitämään hauskaa ja todellakin kokeilemaan… Miltä toinen tuntuu, tuoksuu, maistuu, suolainen makea lämmin iho pehmeät mukautuvat huulet, mitä tunteita se kaikki saa itsessä aikaan, niin paljon kaikkea uutta eikä ainakaan Rasmus ollut estämässä Juhoa.
***
Tessa pyöri toimettomana ympäri eteistä. Heikki oli lähtenyt edellisenä iltana ja Tessa oli mennyt levottomin mielin nukkumaan, sama levottomuus piinasi häntä nytkin. Hän oli suorastaan pelännyt tätä päivää… Niin paljon hommaa, pitäisi niin pitkään tulla toimeen Artun kanssa.
Tessa melkein säikähti, kun melkein kuin hänen ajatuksensa lukien Arttu juuri silloin asteli portaat alas. Nainen sai hädin tuskin pidäteltyä itsensä hätkähtämästä.
”Ai! Huomenta, Arttu”, Tessa tervehti parhaansa mukaan pirteästi.
Arttu ei vastannut, kuten tavallista. Hyvä kun edes pysähtyi kohdalle eikä vain jatkanut suoraan tietokoneelle… Tessa puri poskensa sisäpintaa.
”No… Haluatko, että laitan jotain aamupalaa sinullekin? Olin juuri menossa keittiöön…” Tessa yritti vielä saada kontaktia poikaan. Tessa ei olettanut minkäänlaista vastausta, joten hän yllättyi, kun saikin sellaisen. Ja hyvin erikoisen.
”Juuri ton takia mä en pidä susta”, Arttu tokaisi. Tessa painoi katseensa hämillään. Hän ei osannut edes inahtaa enää. Arttu ei antanut sen suinkaan hidastaa itseään. ”Sä oot aina muiden pompoteltavissa ja aina vain huolehdit muista ja oot ihan ylikiltti, vaikkei tarvitsisi. Sä et osaa yhtään seistä omilla jaloillasi.” Tessa pudisti hitaasti päätään, suu liikkui aavistuksen, mutta ääntä ei tullut. Sitten Arttu teki vielä jotain kummallisempaa.
”Ja sekin, miten isä kohtelee sua”, Arttu jatkoi ja nosti samalla kyyristelevän Tessan katseen itseensä. Mutta ote oli hyvin hellä… Vaikka sanat olivat kovia ja äänikin kylmä ja jyrkkä. Tällä kertaa tosin viha oli suunnattu johonkin muuhun. ”Kyllä vaimon kuolemasta tulisi päästä yli, ainakin huomata muut tai vähintään myöntää, jos ei pysty siihen. Mä kuulin eilenkin, mitä te puhuitte illalla. Se ei ole oikein sua kohtaan.” Tessa sulki hitaasti auki jääneen suunsa. Artun äänessä alkoi olla huolta ja kiihkeyttä… ”Arttu…” Tessa melkein kuiskasi. Hänen sydämensä hakkasi, kun Arttu tuli lähemmäs. Tessa taisi jotenkin tietää, mihin tilanne oli menossa, mutta ei voinut eikä halunnut liikkua.
Arttu nosti kätensä hellästi naisen kasvojen molemmin puolin. ”Tän takia mä en voisi ikinä sanoa sua äidiksi.”
Tessaa ei oltu ikinä suudeltu niin, ainakaan ei muistunut mieleen. Olihan se väärin, hän on niin paljon Arttua vanhempi, avoliitossa tämän isän kanssa, miten paheksuttaisiin jos… Voi että kun tuntuu hyvältä. Mitä väliä! Tessan tunteet eivät olleet tästä maasta, nainen oli ihan taivaassa.
”Arttu”, Tessa huokaisi kuitenkin uudestaan hiljaisella äänellä, pahoitellen. ”Mä olen sua melkein kymmenen vuotta vanhempi. Sinun isäsi…” Tessa todella toivoikin, että Arttu tällä kertaa keskeyttäisi hänet ja inttäisi vastaan.
”Mä pyydän, edes yksi päivä. Niin, ettei tarvitse muistella oikeaa tilannetta. Mä oon niin halunnut pitää sua lähellä. Ja… Kaikkea.” Artulle oli epätavanomaista takellella missään puheensa kanssa. Tessa näki pojasta ihan uuden puolen… suloisen sellaisen. Ja se mitä poika sanoi. Voi miten kaikki loksahtikaan kohdalle! Ihan klassinen tilanne, kiusaa, kun haluaa tukahduttaa tunteensa. Mutta ei se ollut tainnut auttaa, päätellen tilanteesta jossa he olivat. Tessa nosti nautinnollisesti käsiensä otetta vahvoilla ja nuorilla selän lihaksilla, Artunkin ote tiukkeni. Siinä oli niin mukava olla… Ja Tessa halusi nyt nähdä, mihin asti he pääsisivät. Uteliaisuus heräsi kuin ensikertalaisella.
”No…”, Tessa aloitti sovitellen. Artun ilme kirkastui heti. ”Yksi päivä, Heikki sanoi tulevansa vasta puolenyön jälkeen. Sitten saat lopettaa kaiken piikittelyn ja käyttäytyä ihmisiksi. Sovittu?”
Arttu hymyili vielä leveämmin jos vain mahdollista. Virnisti poikamaisesti, Tessan sydän hypähti mukavasti. Ihanat ruskeat silmät. ”Okei. Jos sä lupaat ryhdistäytyä." Tessa nyökkäsi miettimättä. Kyllä hän siihen nyt pystyisi, kun joku pyytää ja tukee. "Mutta mistä aloitetaan?” Tessa muisti vasta sitten päivän todellisen ohjelman. ”Ah! Tosiaan. Laatikoissa tulee menemään aika kauan…”
Työnteko oli yhtäkkiä paljon mukavampaa ja hauskempaa. Päivä kului kuin siivillä. Tessalle oli melkein hävettävän helppoa siirtyä sillä tavalla roolista toiseen… Tuntui niin luontevalta olla koko ajan Arttua lähellä, olla koko ajan huomioitavana satunnaisen pari kertaa viikossa rytmin vastaisesti. Siihen hän oli tottunut Heikin kanssa, suukko tai hali silloin tällöin. Mutta tämä… Tämä tuntui oikealta ja tavalliselta. Ei Tessa osannut katua, miten hän voisi, kun hänestä tuntui paremmalta kuin aikoihin. Onnelliselta.
Arttu raotti hiljaa ovea Tessa nosti katseensa kirjasta vain lyhyeksi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hymyillen sen lukemista tunnistettuaan tulijan. Päästyään sopivaan kohtaan Tessa laittoi kirjanmerkiksi vanhan ostoskuitin ja laski kirjan viereensä sängyn reunalle, siinä vaiheessa Arttu oli jo ehtinyt hyvin kiertää hänen luokseen.
"No, oliko mukava päivä? Tällaistako toivoit?” Tessa kysyi hymyillen. Arttu hymähti vain vastaukseksi myöntävästi ensin, mutta kuulosti siltä, että halusi vielä jatkaa.
Arttu laskeutui sängylle Tessan viereen ja mietti kiitollisena mielessään sanoja, joita ei mitenkään osaisi muotoilla hiljaisena odottavalle Tessalle: ”Kyllä, elämäni paras päivä. Kaikki mitä olen toivonut tai haaveillut ja sitten vain suuttunut itselle ja muille…” Nyt edes sanat päässä eivät riittäneet.
Niinpä Arttu sanoikin jotain muuta: ”Tiedäthän, tätä päivää on vielä pari tuntia jäljellä. Kuulin, mitä puhuitte eilen eteisessä kun oli tullut lenkiltä aamulla”, Arttu vihjasi. Hän ei suoraan halunnut mainita isäänsä, mutta Tessan kasvoille lehahtavasta lievästä punastuksesta Arttu tiesi Tessan ymmärtäneen. Tessa kuitenkin jatkoi vakaasti Artun katselemista. Nyt he olivat samanarvoisia, olivat olleet koko päivän. Kummankaan ei tarvinnut pelätä tai perääntyä.
”No tuota… Kun Heikki on kuitenkin isäsi ja…”
Arttu veti Tessan lähelleen. ”Muistatko? Ei vielä pariin tuntiin.” Tessa värähti hänen käsiensä alla, vaikka Arttu yritti olla malttavainen ja hienovarainen. Sitten Artun mieleen nousi ajatus, joka sai kaikesta huolimatta pienen virneen kohoamaan kasvoille.
”Et kai ole neitsyt tai mitään?” Tessa naurahti nyt hermostuneesti, mutta pudisti päätään. Punaiset posket näyttivät kivoilta niitä reunustavan saman sävyisen hiusmeren kanssa.
”Een… Mutta viime kerrasta on aikaa.”
”Haluatko?” Arttu sitten varmisti kulmat kurtussa. Niin kovasti kuin hän halusikin päivästä kaiken irti, hän ei silti halunnut satuttaa Tessaa. Enää yhtään enempää.
Tessa oli kuitenkin se, joka vastaukseen aikaa tuhlaamatta veti heidät sängylle.
”Pari tuntia on lyhyt aika. Kyllä päivä nyt pitää kunnolla päättää, tämähän kuuluu myös meidän uusiin rooleihin”, Tessa ilmoitti hymyillen hurmaavan suloisesti. Sillä tavalla vähän ujosti ja varautuneesti… Mutta kuitenkin lämpimästi. Arttu halusi painaa sen hymyn mieleensä. Merkki siitä, että Tessa luottaa häneen täysin. Toisaalta nuori mies tunsi itsensä voittajaksi ja toisaalta hyvin nöyräksi ja otetuksi.
Arttu ei ollut ikinä ennen tuntenut ketään kohtaan sillä tavalla. Ja hän halusi jotenkin saada Tessankin ymmärtämään sen… Kuinka tärkeä ja ainutlaatuinen nainen tämä olikaan. Ei pelkkä kynnysmatto tai taloudenhoitaja, vaan itsenäinen ja vahva nainen, joka ansaitsee kaiken mitä haluaa. Arttu ainakin oli valmis varmistamaan sen. Vielä pari tuntia.
******
...Huh huh paria vikaa tarinaa kirjoittaessa. Niissä vähän vaihdetta suuremmalle... Mutta se minun edesottamuksistani. Kommentoikaahan ^^ Ja nyt on muuten oikeasti enää viisi yötä jouluun!
järven aalto jäätynyt talvi pakkasessa
Kommentit